Nils likisti vaimoaan hellästi.
"Muistatko, mistä aamulla puhuimme? hyvästä omastatunnosta; minä sanoin, että se on kaiken ilon perustus, ja luulin, että minun omantuntoni kanssa olivat kaikki asiat hyvin, vaan nyt —: nyt on ikäänkuin valkeus valistanut minulle, minä pelkään itseni puolesta!"
Vaimo kuunteli hengittämättä, levottomana; olihan heillä kaikki yhteistä, omatunto myöskin, puoli kuormaa kuului hänelle.
"Minä en ole salannut alhaista sukuperääni", jatkoi mies, "olen myöskin kertonut sinulle, että äitini kuoli syntyessäni; sitä vastaan en milloinkaan ole isästäni puhunut; havaitsin kyllä, että sinä luulit hänetkin kuolleeksi, vaan en ilmoittanut sinulle erehdystäsi."
"Voi, Nils, hänkö se oli?" Hän löi peljästyneenä kätensä yhteen. "Herra Jesus, mitä teinkään! oliko se sinun isäsi? hän tuli vanhana ja väsyneenä ovellemme, ja minä annoin hänen mennä!"
"Hiljaa, ystäväni, ethän sinä sitä tiennyt; — kuuntele levollisesti minua. Pitkään aikaan ei hänen ja minun välini ole ollut ollenkaan hyvä. Kuitenkin olen useita kertoja hänelle tarjonnut apua, jonka hän hylkäsi; tieto siitä teki mieleni rauhalliseksi, mutta kun pikku Harald sairastui, muistathan, niin tunsin, ett'en ollut riittävästi tehnyt; minä kirjoitin senvuoksi eräänä päivänä kotokyläni papille, pyysin hänen pitämään vanhuksesta huolen ja lähetin välttämättömän avun. Olin itsekseni tyytyväinen, oikein iloinen, sen tehtyäni; tuntui siltä, kuin jos olisin uhrannut kiitosuhrin pikku Haraldin tähden. — Tiedätkö, mitä tämä kirje sisältään? Sen rahan, jonka hänelle lähetin. 'Minä en tarvitse rahaa', kirjoittaa hän."
"Hän tarvitsee rakkautta; oi, Nils, miten hän likisti pientä poikaamme sylissään! — Kerro minulle kaikki tyyni, kaikella muotoa perin pohjin! Mitä teidän välillenne tuli? Kuinka epäsopu alkoi?"
Hänen täytyi siis vetää esille ne muistot, jotka hän muulloin tavallisesti peräytti heti, kun ne saapuivat.
"Se oli meidän molempain vikamme! — oi, miten vaikeaa on tunnustaa itse olevansa väärässä; mitä meidän, ihmiskurjain, on tekeminen, jotta tuo väli tulisi niin eheäksi ja täydelliseksi, että siunaus voisi tulla — mutta minun olisi tarvinnut olla mukaantuvaisempi hänen suuren rakkautensa tähden, sen tunnustan. Puheeni juoppoudesta ei myöskään ollut paikallaan, en milloinkaan ole häntä humalassa nähnyt; ankaralta, hirveän ankaralta varmaankin tuntuu isästä kuulla pojaltaan sellaista."
"Entä ennen sitä aikaa?"