Aina vain kysyi vaimo: entä sitä ennen? Nils tuli pakotetuksi yhä kauemmaksi entisyyteen, hän ei moneen, moneen vuoteen ollut niitä päiviä muistellut.
"Niin, sinä aikana — ihmeellistä todellakin on sitä muistoon johdattaa — silloin hän oli minun kaikkeni; minä muistan, miten makasin ja itkin sängyssä häntä ikävöiden, kun ensin olin kouluun mennyt, ja suurin iloni oli tehdä piirustuksia siitä pappilasta, jossa tulisimme asumaan; kauniimman huoneen määräsin hänelle. — Minä olen unohtanut, tykkänään unohtanut sen, muuten se olisi ollut mahdoton!"
"Minä häpeän itseäni", hän jatkoi, väkevästi mieleltään liikutettuna; "aivan anteeksi antamatonta on, ett'en ole puhunut sinulle hänestä tahi hänelle sinusta, enkä ilmoittanut hänelle, että hän on pojanpojan itselleen saanut. — Maria, mikä sinun ajatuksesi on?"
"Minä ajattelen, että Herra on meille hyvin armollinen, Nils, kun emme seiso isäsi haudan partaalla."
"Ja mitä on minun nyt tekeminen? — Mikä on sinun mielipiteesi?"
"Menkäämme sisään! Pikku Haraldin kehdon ääressä on kyllä selviävä sinulle, mitä meidän on tekeminen."
Oli lämmin iltapuoli; leikkuuväki söi välipalaa ja lepäsi; he etseivät pienissä joukoissa siimestä kykkäin vieressä tahi ojan reunalla olevain, harvalukuisten pensasten alla. Knut Nielsen istui, miten tavallisesti, itsekseen; tänään hänen päällänsä lepäsi ihmeellinen rauha; elämä oli ikäänkuin päättyneenä hänen takanaan, hänen ajatuksensa muodostuivat yhdeksi rukoukseksi:
"Herra, siunaa heitä ja suo meidän yhtyä tuolla ylhäällä. — Jos hänellä on syytä, niin pyyhi se pois, — Herra, johda hänet tykösi!"
Alhaalla tiellä vierivät kauniit herrasvaunut; Knut seurasi silmillään niitä puoliksi ajattelematta; nyt ne pysähtyivät, mitä se merkitsi?
Ovi avattiin nopeasti, ja eräs henkilö astui ulos; se ei ollut ilosta hehkuva poika, joka hengästyneenä isänsä syliin juoksi, vaan vakava mies, joka läheni paljastetuin päin.