"Isäni!" sanoi se, ja tuolla sanalla oli sellainen sointu, kuin jos se olisi sydämmen syvimmästä sopesta tullut, "minä olen syntiä tehnyt Jumalan edessä ja sinua vastaan, enkä ole mahdollinen sinun —"
Hän ei ennättänyt etäämmä, ennenkuin hän lepäsi vanhuksen käsivarsilla, ja syötetty vasikka tapettiin, sormus pantiin hänen sormeensa, ja hän puettiin parhaisin vaatteihin.
Leikkuuväki katseli uteliaana, mutta Knut Nielsen ei ajatellut sitä, hänen sielunsa väikkyi nöyrin kiitoksin kohti korkeutta!
Vaunut olivat jo ajetut eteenpäin; nuori rouva seisoi matalassa ovessa heitä vastaanottamassa.
"Anna meille anteeksi, isä!" hän sanoi, vieden karkean käden huulilleen.
Sisässä sängyllä — siniruutuisella pummulipeitolla — makasi pikku Harald rauhallisessa unessa; kaikki tyyni olikin kuni uni vain!
"Ja nyt sinä lähdet mukaamme, isä!" pyysi Nils; vaan hän ei tahtonut, hän ei voinut, se ei olisi häntä onnelliseksi tehnyt.
Vanhan Knutin tahto tapahtui, ja hän jäi pieneen tupaansa asumaan, vaan se siistittiin sekä ulko- että sisäpuolelta, jotta sitä tuskin enää saattoi tunteakkaan. Siistittiinpä hän itsekin! "Minä olen tuon tahi tuon neulonut isälle, virkannut tuon liivin, kutonut tuon kaulaliinan", kuului yhä — niin mitä saattoi hän tehdä?
Ja ne teokset olivat aina niin järkevästi tuumitut ja sopeivat niin hyvästi, ne olivat niin väljät ja maalaiskuosiin tehdyt, hänestä ei tahdottu mitään kaupunkilaista keikkaria muodostaa.
Kauniit valokuvat hän sai kaikista heistä kolmesta; ne riippuivat seinällä ja katselivat ystävällisen hellästi häntä, kun hän siellä seisoi tahi käveli. Hyviä kirjoja hänelle myöskin lähetettiin talvi-iltoja lyhentämään, vaikkeivät ne oikeastaan lyhentämistä tarvinneet; hänellä oli aina tarpeeksi työtä haravain, vaunujen ja myllyjen tekemisessä pojalle. Ajatukset parveutuivat tällöin hänen ympärillensä; ne olivat nyt valoisia ja iloisia vieraita.