Mutta joka sunnuntaiaamuna oli postinkuljettajan askelilla tuo tuttu viivähtävä ääni, ja aina katsoa tihrutti se silloin yhdellä silmällään sekä sanoi vanhaan tapaansa:
"Minulla ei ole yhtään kirjettä teille, ei, ha, ha, ha!"
Sokea sattuma.
Oli hiljainen, selkeä ja kylmä helmikuun ilta. Kuuhut kuumotti valkeille kentille ja aidoille ynnä suurelle, maantienviereiselle pumpulle, jonka olkipeitteen lumi oli kirjavoinut, ja jonka torven nenästä pitkä, kiiltävä jääpuikko riippui, kuvastuen siihen kirkkaasen jääpeiliin, jonka pumpusta maahan juossut vesi oli maantielle muodostanut; se tirkisteli pumpun vastapäätä olevaan pieneen, sievään rakennukseen, jonka akkunoilla kauniita hyasintteja seisoi.
Siinä oli hauska, hiljainen ja miellyttävä huone: rattoisasti räiskivät ja leimuilivat puut kakluunissa. Hiljaisuutta häiritsi vain säännöllisellä hengityksellään vanha, harmaahapsinen herra, joka sohvan nurkassa istuallaan nukkui, sekä kello hänen liivinsä taskussa yksitoikkoisella naputuksellaan. Huoneessa oli häntä paitsi kaksi nuorta tyttöä. Toinen istui jakkaralla puolinukuksissa; kuun valo lankesi sen vaaleille nivuksille, punaiselle poskelle ja murheettomalle muodolle. Toinen istui suuressa nojatuolissa tulen ääressä. Vaikka hän oli liikkumatta kuin kuvapatsas, niin huomasi toki selvästi, että hän oli hereillä ja syvissä mietteissä.
Suuri, keltainen, tanskalainen koira oli asettanut etukäpälänsä hänen polvilleen ja silmäili häntä niin levottomasti ja totisesti, kuin jos olisi arvannut, että hän oli murheellinen, sekä oli huolissaan, kun ei voinut häntä lohduttaa. Ja tuli sekä kuu valaisivat kilvan tytön hentoa, hienoa vartta, tummanruskeita, oivallisia kutreja ja ihanaa, säännöllistä kasvonmuotoa. Tuossa nuoressa, melkein lapsellisessa muodossa ilmausi erinomainen luonteenlujuus ja päättäväisyys, jota toki lempeyttä ja maltillisuutta osoittava piirre heikonsi. Hänellä oli tahto, luja tahto, sen saattoi nähdä: mutta hän ei tietänyt oikuista eikä juonista. Äkkiä hiljaisuus häiriytyi; raskaita askeleita kuulu pienessä porstuassa. Ovi aukeni hälinällä ja ryskeellä, ja järeäjäseninen, suurikasvuinen poika, puukengät jalassa, pisti päänsä sisälle.
"Hiljaa, Lassi, provessori nukkuu!"
"Nyt ei ole aika nukkua, neiti Julia, tuli on irti kaupungissa!" kuului pikaisesti ja peljästyksellä lausuttu vastaus. "Tulkaa, neiti, ulos, niin saatte nähdä, kuinka liekit kohoavat ilmaan; nyt aljetaan kläpätä, kuulkaa vain!"
Kylmää ilmaa virtasi lämpöiseen huoneesen; toinen tyttö hypähti pystyyn kiljahduksella, joka herätti provessorin. Tämä hieroi suuttuneena silmiään ja murisi:
"Mitä nyt on tapahtunut? Koko yössä ei saa tuolta kirotulta luuvalolta nukkua, ja jos sitte silmäräpäykseksi saa rauhaa, niin heti häiritään. Eikö kellään teistä ole sanaa suussa? Puhu, Julia, ja pane sinä poika siellä ovi kiinni, nyt ei ole aika lämmintä ulos laskea!"