"Kotoni palaa, minä olen varma siitä! Oi, Herra Jumala, äiti! ja pieni sisko! ja se vähä, mikä meillä on, ei kortistakaan vakuutettuna! Ja minun uusi huivini ja kattuunihameeni, joka heillä on minua varten tallessa! Minun täytyy mennä sinne; äiti raukkani, peljästys voi hänet tappaa. — Rakkahimmat neiti kullat, antakaa minun toki mennä!"
"Ei, Tiina, me emme tohdi; se on jo kyllä pahasti, että muut ovat menneet. Sinun täytyy välttämättä jäädä!"
"Olkaa armelijaat! Minä pelkään kadottavan! järkeni!" — ja pieni Tiina väänteli epätoivoisena käsiään.
"Katso häntä, Camilla!" kuiskasi Julia. "Voi, hän on todellakin heikko turva. — Älä itke, Tiina, vaan mene Jumalan nimeen, kosk'et muuten voi mitään rauhaa saada. Tulen suunnasta päättäen ei palo ole sielläpäin, missä sinun vanhempasi asuvat; vaan sinä tietysti et sitä usko, ennenkuin omin silmin nähdä saat. Ota sauva kaapista ja paksu huivi, Tiinaseni, ja ole hyvällä mielellä sekä kävele kaikin mokomin varovasti!"
Tiinalle ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa, ja silmänräpäyksen kuluttua hän kiirehti kaupunkia kohden.
"Mutta, Julia, älä nyt toki pois mene! Minne aiot? Minä en tohdi yksin olla."
"Minuutiksi vain, Camilla. Minä lämmitän lasillisen portviiniä isällesi ja tuon hänen yönuttunsa sekä tohvelinsa; sitten teen tulen Tiinan kakluuniin ja paistan pari omenaa hänelle ynnä Lassille. Jos et tohdi yksin olla, niin tule muassa!"
Julia toimitti tyynenä ja malttuneena pienet askareensa, ja pian seisoivat taas molemmat serkukset akkunan ääressä.
Nyt alkoi tuulla kovemmin; uuninpiipussa vinkui ja humisi, kello vongahteli taukoamatta, liekit heittivät punertavaa valoaan valkoiselle lumelle ja tyttöjen kelmeille kasvoille; toinen heistä näytti niin peljästyneeltä, toinen niin murheelliselta; he syleilivät ehdottomasti toisiaan.
"Voi niitä onnettomia ihmisparkoja, Jumala olkoon heille armollinen!"