"Aiotko ottaa Turvan kanssasi? Hän oli minun ainoa lohdutukseni!"
"Suuri synti olisi siis se sinulta riistää. Hyvästi! Ei, odottakaa hetkinen!"
Hän kiirehti sivuhuoneesen ja palasi sieltä, kainalossa muutamia tyynyjä, joiden avulla hän laittoi joltisen mukavan vuoteen vanhalle herralle. Tämä katsoi kummissaan, tutkivasti ja kysyvästi tuota hienoa, sievää muotoa ja silmiä, jotka tirkistelivät mustan päähineen alta, tarkastellen häntä ystävällisesti ja sääliväisesti. "Mutta, lapsi, ettekö pelkää?"
"Pelkään, minä pelkään, ettette saa apua ajoissa; toinen levottomuus karkoittaa toisen."
Julia otti käteensä jykevän pahkurasauvan — jonkalaatuisia aseita tässä talossa näytti olevan yltäkyllä — veti päällysvaatteen tiukasti ympärilleen, antoi Turvalle merkin, ettei se saanut seurata, nyökkäsi ja lähti.
Kläppääminen kuului yhä; vieras vaikeroi. Turva seisoi pystyssä, etujalat ovea vastaan ja ulvoi, kun ei saanut holhoojaansa seurata. Camilla istui kokoonkurtistuneena akkunan ääressä, väristen jokaisesta äänestä, melkein kivettyneenä kauhusta, ajatellessaan sitä, että tuo kammottava vieras kentiesi kuolisi nyt, hänen kanssansa aivan kahdenkesken ollessaan. Hänelle oli siis helpotukseksi, kun tuo vieras rupesi puhelemaan.
"Miksi ei koira saanut seurata? Kuulkaa, kuinka se valittaa; eihän siitä mitään lohdutusta voi teille olla. Nyt hän, lapsi raukka, kulkee siellä yksinään!" Ja vähällä oli, ettei hän sanonut: "Jumala häntä varjelkoon" — vaan sitä hän ei kuitenkaan sanonut.
"Hän ei pelkää", sanoi Camilla; "hän ei ole sellainen kuin muut."
"Ei, sellainen hän ei todellakaan ole! — Mutta missä minä oikeastaan olen? Kenen luona?"
"Te olette isäni, provessori Bruusin, luona. Hän on ollut rehtorina, vaan hän sai, tahi oikeammin, otti eron. Pojat suututtivat häntä aina, ja hän rankaisi heitä joskus vähän liiaksi, luullakseni; mutta jäljestäpäin hänellä oli ankarimpia omantunnon soimauksia. Nyt hän elää pensionistaan ja kuluttaa aikansa kreikkalaisia teoksia kääntämällä."