"Entä se toinen nuori tyttö?"
"Hän on isäni veljentytär; hän on orpo ja on tässä perheessä aivan kuin oma lapsi; niin, tietty se, hän maksaa puolestaan ja pitää itsensä vaatteissa."
"Hänellä on siis omaisuutta?"
"Niin, hänellä onnellisella on kahdeksantuhatta riikintaaleria."
Pitkä vaitiolo seurasi tuota vastausta.
Camilla loi sillointällöin levottoman syrjäkatsahduksen kutsumattomaan vieraasensa, joka ei enää valittanut, vaan makasi sohvalla kelmeänä ja yhteenkiristetyin hampain. Kerran hän melkein luuli vieraansa kuolleeksi; mutta kun hän peljästyksissään ryntäsi ylös, etsiäkseen turvaa toisessa huoneessa — hän ei millään ehdolla olisi tohtinut yksinään kuolleen kanssa olla —, niin sairas käänsi päätään ja kysyi raukeasti, oliko tohtori tullut.
"Oi, ei, valitettavasti! Te ette saata odottaa hartaammin kuin minä. Ettekö tahdo vähän vettä juoda?"
Värisevällä kädellä hän kurotti lasin vettä, hyvin tyytyväisenä itseensä, kun velvollisuuden tunto ja sääli voittivat hänen pelkonsa lähestyä vierasta.
Vihdoinkin seisahtuivat vaunut portin eteen: Julia astui sisälle, ja häntä seurasi turkkeihin hyvästi kääritty tohtori.
"Kas vain, minua iloittaa", huudahti sairas vilkkaasti, "että olette loukkaantumatta ja eheillä jäsenillä; minä olen ollut kovin levottomana teidän tähtenne, minun urhea nuori tyttöseni. — Hyvää iltaa, herra tohtori; suuria toiveita tässä tietysti ei ole, kun saatte kokonaan laastaroita vanhan miehen, joka on runneltuna ja rikkimusertuneena; onnistuminen tässä olisi todellakin mestariteos."