Oli niin hiljaista tuossa pienessä asunnossa; kaikki nukkuivat rauhassa urostöidensä jälkeen — Lassi oli pelastanut erään vanhan rouvan lempikissan liekkeihin kuolemasta — niiden kauhujen ja mielenliikutusten jälkeen, joita he olivat kokeneet; Julia yksinänsä valvoi sairaan vuoteen ääressä. Sairas tarkasteli häntä kauan, ja näytti juurikuin hän tuossa maatessaan tuumailisi jotakin kolttosta.
"Haluatteko mitään?" kysyi Julia.
"Minä halusta vähän puhuisin kanssanne. — Katsokaa, rakas, nuori neitini, minä pelkään, että kaikki nämät menekit nousevat yli minun…"
"Oi, sitä seikkaa te ette saa ajatella; te olette meidän vieraamme, ei sanakaan siitä! — Tässä minulla on paperia ja mustetta; jos haluatte surkuteltavasta onnettomuudestanne kertoa niille, jotka teille ovat rakkaat; niin minä kenties voisin kirjoittaa teidän sanelemisenne mukaan."
"Minä olen matkalla, eikä minua varsin pian odoteta kotiin; kenkään ei ole minun tähteni levoton. Niille, jotka ovat minulle rakkaat!" kertoi hän jonkinlaisella katkeruudella; "minulla ei ole ketään, jotka ovat minulle rakkaat."
Julia kohensi hellästi ja säälivästi kätösellään päänalaista; sitte hän asetti varovasti kylmän kääreen sairaan käsivarren ympärille, antoi hänelle rauhoittavaa rohtoa ja istui sitte hänen vuoteensa ääreen.
"Oletteko panneet minun kapineeni talteen?" kysyi sairas äkisti ja kiivaasti; "te vastaatte siitä, ettei kenkään saa minun päällystakkiani käsiinsä!"
"Minä aukaisen kaapin, — nähkää, tuossa riippuu takki, ja siinä se on riippuva, kunnes te paranette. Mutta saanenhan luvan tietää, miksi minä nimitän teitä, herrani."
"Pölkyksi tahi Kiveksi, miten itse haluatte."
Tyttö silmäili levottomasti häntä; oliko kuume jo ilmestynyt? Hän luuli niin ja tuli siitä vakuutetuksi, kun sairas aamupuolella yötä ryntäsi ylös ja huudahti: "Minä en anna myöten! Ei, minä en anna myöten!"