Varsin väsyneenä ja tuimissa tuskissa heräsi sairas seuraavan päivän aamupuolella. Kirkas talvi-aurinko tirkisti puoleksi sulaneiden ruutujen läpitse; tuli räiski välkkyvässä kakluunissa; kanarialintu sävelteli sievässä häkissä, ikäänkuin tahtoen hämmentää provessorin pauhaavata ääntä, joka viereisestä huoneesta kuului.
"Lassi, oletko koskenut papereitani, könsikkä! Vai, et ole; no sitte se on Tiina; kyllä minä opetan Tiinan papereitani koskemaan."
Viipyi hetkisen, ennenkuin sairas herra ehti kokoomaan ajatuksensa ja muistamaan, missä hän oli; mutta heti oli hänellä kaikki selvillä, ja tuo melu tuntui hänestä niin omaperäiseltä ja hauskalta.
Oliko tuolla nuorella tytöllä ollut minkäänlaista itsekästä syytä lähtemään vaaralliselle tielle yösydännä hänen tähtensä, antamaan pienen, hupaisan kamarinsa hänelle, valvomaan hänen vuoteensa ääressä? Ei, tuhat kertaa ei; hänen tuli vain omaa onnettomuuttansa, omaa saamattomuuttansa kiittää siitä, että hän tunsi itsensä aivan lämpöiseksi sydämestä.
"Mikä onni", hän ajatteli, "jos olisi tuollainen tytär. Mutta minä olen lapseton, sillä tuota uhkamielistä poikaa minä en tahdo ajatella; hän luultavasti iloitsisi, jos hän tietäisi, mitä minä kärsin."
Ja herra parka kärsei todellakin kovin, niin kovin, että kuume päiväkaudet riisti häneltä tajun. Vähitellen hän toki parani, ja hän makasi tyynenä ja kärsiväisenä vuoteellaan, teki havainnoita ympäristöön, tutkei perheen tapoja ja sen jäsenten luonteita.
Herra Steenillä — sen nimen tuo vieras herra itselleen sanoi — oli sydämellinen huvi provessorin kiivaudesta, ja hän oli aivan halukas piilottamaan pitkän Lassin sänkynsä alle ja siten vapauttamaan hänet hyvin ansaitusta rangaistuksesta. Tuo piilopaikka tuli toki pian keksityksi, ja rikollinen, piittaamatta siitä, minkä vaikutuksen se sairaasen teki, vedettiin esille ja löylytettiin aika lailla eräällä noista paksuista sauvoista. Poika, kun ei muuta voinut, antoi lyöntien sataa selkään eikä muuttanut muotoansakaan, ja oikeastaan vaikutti rankaistus enimmin itse isäntään, joka tuli aivan voimattomaksi ja hengästyneeksi, kun hän löi ja opetti moraalia yht'aikaa.
Pikku Tiina sai myöskin paljo nuhteita, jotka tuottivat hänelle useita kyyneleitä, kun hän, toisten lailla, ei milloinkaan käsittänyt, ettei se oikeastaan ollut niin pahasti tarkoitettu. Sellaisten kohtausten välttämiseksi hän koki peittää provessorin silmät, hiipi kuni kissa, sanoi valheita, vältti julkisuutta, joka ilmi tultua vihastutti provessoria kymmenkertaisesti enemmän. Camilla myöskin poistui mieluisasti isän edestä, mutta Julia sen sijaan astui esiin levollisesti ja rohkeasti sekä osasi aivan oivallisesti saada hänet malttumaan ja rauhoittumaan.
Herra Steen ei milloinkaan väsynyt nuorta emäntäänsä tarkastamasta, eikä hän mielellään ottanut rohtoja eikä hoitoa muiden kuin hänen kädestään. Julian liikkeet olivatkin niin lempeät ja keveät; jokainen hänen tekemänsä pieni palvelus tuli suoraan sydämestä; hän tiesi aina niin hyvin, kuinka sairas sen tahtoisi tapahtumaan. Jotakin rauhoittavaista oli hänen äänessään, yksimpä hänen paljaassa läsnäolossaankin. Kun hän istui pienen ompelupöydän ääressä yksinkertaisessa vaan aistikkaassa puvussaan ja työskenteli niin ahkerasti, niin herra Steen tarkasteli häntä tarkoin ja luuli havaitsevansa jotakin kärsimyksen ilmausta noissa sievissä kasvoissa; mutta se haihtui heti kun hän havaitsi herra Steenin häntä silmäilevän, ja hän vastasi noita silmäilyjä iloisella hymyilyllä.
Herra Steen ja Julia väittelivät vähän väliä mielipiteistä ja suhteista. Herra Steenin terävä ihmistuntemus ja pureva sukkeluus saattoi Julian tavallisesti täydelliseen häviöön, ja hehkuvin kasvoin sekä kyynelsilmäisenä Julian täytyi vaijeta, innolla puolustettuansa vakuutustaan.