Maria hymyili, mutta hänen katseessansa oli vielä jotakin surumielistä.
"Saanko tarjota sikarin?" Kapteeni Lindestä oli jo aika nousta istualta.
"Kiitos, saanko odottaa vähän? Juho joi aina pitkillä väliajoilla kahviaan tilkoittain.
"Miten herra Bruhn vietti aamupäivänsä?" kysyi emäntä hymyillen, "oletteko yhtä innostunut kalastaja, kuin miehenikin? — Minä jo näen ulkomuodostanne, ett'ei kalastaminen teitä miellytä. Henkilö, yhtä uuras kuin te, ei suinkaan saata tuntikausia seisoa kokottaa — suo anteeksi, hyvä Linde, niin tuota, tarkoitin uinailemista — vapa kädessä."
Hänen uhkeutensa rasitti miestä; hän ikäänkuin painui kokoon ja tuli vähäpätöiseksi, vaimonsa läsnä ollessa. Tämä harmitti Juhoa.
"Vaikkapa en itse olekaan kalastaja", virkkoi hän, "täytyy minun puolustaa heitä; ne ovat useinkin miettiviä ihmisiä, joilla on kyllin päässä pidettävää, voidakseen olla ilman toisten seuratta. — Aamupäiväni kulutin kuivalla kulkemisella nimismiehen luota lukkarille, ja lukkarin luota kunnallisneuvokselle. Olen pestannut pojan, josta eilen keskustelimme ja aijon viedä hänet kotiin muassani."
Viimeisiä sanoja lausuessaan, kääntyi hän ehdottomasti Marian puoleen; tämä asiahan olikin näet yhteinen heille molemmille?
"Oi, kuinka se oli hauskaa!" silmänsä heloittivat ilosta. "Mitä sanoi lapsi?"
Rouva Linde pudisteli päätään. "Uskokaa minua, saatte ainoastaan kiittämättömyyttä palkaksi; pankaamme vetoa siitä!"
"En katso tätä leikin asiaksi. — Te kysyitte, mitä hän siihen sanoi; sain kuin sainkin hänet ehdollisesti tottelemisen lupaukseen. — Kun lapselle alinomaa tiuskataan ja sitä pahasti kohdellaan, ei ole kummaa, jos uhkamielisyys ja valheellisuus karttuvat. — Ilkeä hän ei ole, saamme kyllä hänet taipumaan."