"Väärin minut ymmärrätte, herra Linde", Juho puhui vakaasti, "vaan säästääkseni nuorelta neidiltä muutaman askelen, tarjouduin menemään."
"Oh, pyydän anteeksi!" hän näytti loukkautuneelta, "kun on kipeä, ei taida olla aivan kohtelias. On todellakin kovaa olla rasituksena sekä itselleen että muille. — Älä vaivaa itseäsi minun tähteni, menen mieluummin sisään."
"Älä nyt, Aatto-kulta! Täytyyhän sinun olla ulkona raittiissa ilmassa. On suurin iloni, kun lähetät minua asioillesi, — sen vakuutan!" Juhoa kohtasi totinen, paheksiva katse noista ihmeellisen kirkkaista, syvistä silmistä.
Vihdoinkin sai kapteeni vieraansa mukaan puutarhaan. Juho ihaili, teki muistutuksiaan vilkkaudella ja ymmärryksellä, mutta ajatuksensa olivat kaukana. Jospa hän saisi sanoa edes sanasen pyytääkseen anteeksi. — Tuollahan hän tuli. Kapteeni oli vielä kasvihuoneessa, Juho lähestyi. — Maria katsahti ylös ja pysähtyi.
"Kuinka taisittekaan niin tehdä?" sanoi hän, "serkulleni tuntuu voimattomuutensa muutenkin raskaalta; oikein mieltäni pahoitti."
"Minä tein väärin", hän kallisti päätänsä.
Nyt kapteeni saapui paikalle. "Emme ole vielä likipitäinkään kaikkea katselleet", sanoi hän, mielihyvissään hykertäen käsiänsä, "ennenkuin olette sälehäkin nähneet, ette oikeastaan voi lausua arvosteluanne."
Juhon palatessa illalla kotiin kuului vielä tuo lempeä "kuinka taisittekaan niin tehdä", hänen korvissaan. Hän ei ollut tottunut sietämään vastaansanomisia, saatikka sitten nuhteita, mutta hänen suustaan! — Olikohan Maria huomannut hänen ponnistuksensa teepöydän ääressä, voittaa Aaton ystävyyttä ja jälleen sovittaa kaikkea?
* * * * *
Lintuset visertelivät iloisesti tohtorin pienessä varjoisassa puutarhassa, sunnuntaiaamuna. Juho nautti täysin henkäyksin raitista tuoksuista ilmaa. Kaikkialla näki hän elpymistä ja kehittymistä! Niin ihanaa kevättä ei hän ollut iässään nähnyt.