Äkkiä narahti puutarhan ovi, kahden poismenevän keveät askelet kuuluivat, senjälkeen taisi eroittaa rouva Bruhnin ja Marian äänet kaukana. Marianko? olipa mahdotonta erehtyä.
Tohtori istui yksin aamiaispöydän ääressä, hän näytti miettiväiseltä.
"Terveisiä vaimoltani", sanoi hän, "neiti Linde kävi täällä häntä noutamassa, he menevät tavallisesti yhdessä kirkkoon, joka on noin peninkulman matkan päässä täältä. — Saanko kaataa sinulle kahvia? — vähäsen vaan, mutta väkevää, kylläpä minä tiedän. — Muutoin ei sinun pidä uskoman", lisäsi hän totisella äänellä, "jääneeni kotiin kohtelijaisuudesta. Ainoastaan virkavelvollisuus estää minua tänään sinne menemästä, kuinkapa suuri halu minulla siihen olisikin." Hän vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi taas: "Jos aiot mennä Saramäelle, Juho, voit olla melkein varma tapaavasi perheen kotona. Toisista ei kukaan, minun tietääkseni, mene Jumalan huoneesen."
"Vai ei?" sanoi Juho kuivasti, ottaen sanomalehden. "Tokkohan hän jää tänne kotimatkallaan?" — Ei, rouva Bruhn tuli yksin kotiin.
Juho otti hattunsa ja meni ulos. Silmänsä hakivat jälkiä tiellä; eikä silmänräpäystäkään epäillyt, mitkä olivat Marian jäljet.
Ei käynyt laatuun tänään mennä vieraisiin Saramäelle, mutta pian oli hänen sinne meneminen puhuakseen luvatuista aaluvista ja ulkomaalaisista kananmunista.
Pelkkiä tekosyitä, arveli hän milt'ei häpeissänsä, mutta mitä tehdä?
Melkein vaistomaisesti käänsi hän askeleensa polulle, joka vei kuusistoon.
Miten vilpoista ja hiljaista siellä oli; korkeat puut seisoivat ikäänkuin vartioiden jotakin salaisuutta. Salolta kuului metsäkyyhkyn kuherrus ja rastaan liverrykset. Kaksi henkilöä istui kaadetuilla puurungoilla, tuolla kaukana missä puut harvenivat. Juhon tarkat silmät tunsivat Marian mustan hameen ja valkoisen olkihatun, ja toinen, eikö se ollut Pekka?
Pehmoisella joustavalla metsämaalla askeleet tuskin kuuluivat ja hän tuli heitä hyvin likelle, ennenkuin häntä huomasivat. Maria nousi reippaasti ylös.