"Oletteko vielä suutuksissa minulle, neiti Linde?" kysyi Juho kunnioituksella. Hän seisoi hattu kädessä ja näytti niin miehuulliselta, rehelliseltä ja vilpittömältä.
"En suinkaan! — suokaa anteeksi että eilen puhuin niin rohkeasti, mutta se pahoitti mieltäni niin sanomattomasti. Serkkuni on aina niin ystävällinen ja hyvä. Väärin hänelle teitte."
"Käyttäydyin kaikin puolin sopimattomasti, kaduin sitä heti. — Neiti puheskeli poikani kanssa?" — älkää millään muotoa antako minun häiritä teitä!"
"Lopetimme jo", hän kuiskasi vielä sanasen pojalle, tervehti vienolla, hempeällä tavallaan ja meni pois.
Vaikkapa Pekalla vielä olikin vanhat vaatteensa, olisi luullut häntä toiseksi pojaksi. Tummat suortuvat olivat selvitetyt sekä kasvot ja kädet vapaina likakerroksestaan. Puvun pahimpiin repeämiin oli poika itse pannut aika suuret kömpelöt tilkut. Hän oli itkenyt ja koki nyt sitä salata, mutta huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan vapisivat huulensa pidätetystä itkusta. Mistähän olivatkaan puhuneet? Juho olisi antanut paljon saadakseen sen tietää, jospa hän kysyisi? — ei!
"Paina hänen sanansa mieleesi!" sanoi hän vaan ja silitteli pojan poskea.
Silloin Pekka ei enää voinut hillitä itseänsä, hän peitti silmänsä kädellään ja sanoi nyyhkyttäen:
"En ole käynyt koulua koko kesään, äiti opetti sen minulle, mutta eukko sanoi aina: pidä suusi kiinni! kun minä illalla siihen häntä pyysin; mutta yhä pahemmaksi minä siitä päivästä kävin — sen kyllä tiedän — ja nyt täytyy minun taas alkaa, sillä neiti niin sanoi ja tässä se seisoo." Hän otti nuttunsa taskusta pienen, ohuen, vaatteesen käärityn kirjasen.
Juho joka huomasi olevan kysymyksen asiasta, johon hän ei pystynyt, oli hetkisen vaiti, sitten kysäisi hän aivan odottamattomasti — tahtoen saattaa keskustelun tutulle alalle: — "Osaatko juottaa hevosia?"
"Osaan kyllä", silmät vilkastuimat, "joskus olen ratsastanut
Sadesuollekin nimismiehen raudikolla."