"Hyvä, täytyyhän tietää mihinkä sellainen poika-tilkkinen, kuin sinä, kelpaa. — Käytäviä karhomaan ja lapioimaan ei suinkaan sinua myöskään tarvinne opettaa?"
"Ei toki, sen kyllä osaan", hän ajatteli hautaa tuolla puolen kirkkomaan aitausta. Juholla olivat myöskin omat ajatuksensa; hän näki pienet, keveät jäljet äsken karhotuilla teillä Rantamäen puutarhassa.
"Vieläkin asia! — Kun tuon sinut uuteen kotiisi, odottaa jokainen parhainta sinusta. En sano kellenkään: pidä silmällä tuota poikaa, häneen ei voi luottaa. Omasta käytöksestäsi riippuu, josko kerran voit sanoa: luotan Pekkaan, kuin omaan itseeni." Pojan sydän sykähti ilosta, tumma puna levisi hauen kasvoilleen. Hetken kuluttua sanoi hän — sepä oli kummallinen ajatuksen juoksu: — "Minun pitää kai tappaa Tiras, ennenkuin lähden."
"Tarkoitatko villakoiraa?" Juhon ystävällinen katse osotti hänen ymmärtäneen poikaa. — "Mitä siihen virkkaisit, jos saisit ottaa sen mukaasi? Kyllä on sillekin ruokaa Rantamäellä. Juokse kotiin kertomaan sitä sille. Ei olisi hullumpaa, jos panisit sen vesipankkiin sekä aika lailla harjaisit sen karvaista turkkia."
Maanantaina oli markkinat läheisessä kaupungissa ja tohtori lähti sinne ystävineen päivällisten jälkeen.
"Katsopas, ystäväsi ovat jo täällä", huudahti hän iloisesti viitaten ruoskallaan muutamiin koreavaatteisiin naisiin, jotka seisoivat ryhmässä vanhan kalastajan ja hänen kesselinsä ympärillä, "nytpä kysytään, näemmä, äyriäisiä."
Naiset eivät vielä olleet lopettaneet ostoksiaan, tohtorin ja Juhon saapuessa paikalle. Rouva Linde tervehti heitä riemastuksella.
"Oikein on huojennus sydämmelle vihdoinkin tavata ihmisiä täällä! — en tiedä mitään markkinoita pahempaa, nämät hirveät positiivit, entäs kapakat sitten, — hyi miten raa'alta tuo nauru kuuluu! — Mitä sitten sanotte suutarin myymälästä? Haju tunkee aina tänne saakka. Tulimme oikeastaan vaan vesileivoksien tähden, sattumalta neiti Schwalbe huomasi meri-äyriäiset. — Sido kansi visuun Maria, kas noin, nyt on hyvä. — Katselkaapa noita epäsomia pukuja; — kun eivät nuo tyhmeliinit edes ymmärrä väistyä pois ihmisten tieltä. — Voi näitä aikoja, joissa elämme!"
"Varmaankaan ette täti oikein tarkastelleet heitä! — muutamilla heistä oli varsin sievät ja ystävälliset kasvot; kankurin Hanna kulki viimeisenä, hän, joka nyt kääntyen nyykäyttää päätänsä."
"Niin, tervehdipäs sinä vaan, me toiset jätämme sen mieluummin tekemättä. Voi, tuollahan tulee uusi parvi, aivanhan ne painavat meitä seinää vastaan. — Koettakaamme päästä pois täältä. Minulla on aikeena, — pitäähän meidän edes vähäisen huvitteleiman, — lähtäänpäs Metsikkölään käydäksemme vuorostamme everstin rouvan luona. Käykää seurakumppaniksemme, herra Bruhn! Olisi perheelle varsin mieluista, jos tulisitte heidän luokseen. — Vie sinä äyriäiset kotiin, Maria, ja valmista ne illaksi! emme viivy kauvan Metsikkölässä."