Samassa tuli joukko miehiä pitkin tietä; ne nauroivat kohti kurkkua, laulaa loilottivat tuuppien toisiansa. Juho tarjosi käsivartensa nuorelle tytölle, joka vastaanotti sen iloisesti ja luottamuksella.
"Matka on pitkä, minä luulin herra Bruhnin ajavan tohtorin vaunuissa."
Juho pudisteli päätään ja toivoi, matkan olleen kaksi kertaa niin pitkän.
"Ettehän vaan suinkaan minun tähteni tulleet jalkasin? hyvyydestä minua kohtaan?" Maria katsoi kyselevästi ja kiitollisesti häneen.
Taas tulivat muutamat hurjat mellastavat veijarit, Juhon vakaa katse sai heidät kuitenkin vaikenemaan ja väistymään tieltä. Hän huomasi sydämmellisellä ilolla kuinka turvallinen Maria oli hänen suojassaan. Onnellinen se, joka ikuisesti saisi sulkea hänet syliinsä, varjella häntä kaikesta pahasta, raivata tien hänelle ja levitellä ruusuja hänen jalkainsa eteen.
"Tämänhän minä saan kantaa", hän otti vasun Marialta.
"Mutta se on kovin painava."
"Neiti Linden olisi pitänyt sanoman: kiitos, mielelläni, se on todellakin kovin raskas."
"Kantakaa toinen toisenne taakka", ajatteli Maria, "hän on hyvä ja jalomielinen mies."
Keskellä tietä makasi ruskea mato; molemmat huomasivat sen ja kumartuivat yht'aikaa pelastaakseen sen joutumasta tallatuksi. Tuo tapahtui niin äkkiä että Maria purskahti luontevaan, lapselliseen, heleään nauruun.