"Ajatuksemme yhtyvät", sanoi Juho, mutta arveli samassa itsekseen; niin pitääkin oleman kaiken ikää siinä tapauksessa, että — —!
"Kun täältä poikkee", Maria viittasi kädellään, "ja käy Sammalsuon ylitse, lyhenee matka melkoisesti. Tätä pientä polkua sanotaan kirkkotieksi."
"Meillä on myöskin kirkkotie minun kotiseudullani. Se kulkee kierrellen viljavainioiden kautta ja sieltä on ihana näköala rannan yli. Missä vainiot loppuvat on metsäinen vuorentöyrämä viettävä mereen päin, joka oikullisesti on uuttanut rantaan syvät lahdelmat ja poukamat."
"Ettekö kaipaa merta?" kysäisi Maria.
Tällä hetkellä ei hän kaivannut mitään maailmassa, mutta vastasi sittenkin:
"Ei mikään minun silmissäni ole täysin kaunis ilman rannatta."
"Merellä on ihmeellinen lumousvoima", lisäsi Maria hiljemmin. "Kun äitini vielä oli elossa, lähdimme joka kesä muutaman kerran rannikolle. Äitini istui usein tuntikaudet aivan äänetönnä, katsellen aaltoja ja kuunnellen niitä."
"Aallot puhuivat hänelle siitä mikä oli mennyttä", Juhon ääni oli hellä, "mitä sanoivat he teille siitä, mikä oli tuleva?"
"Minä etsin merikiviä ja puhtaita helmiä ja täytin niiden puuttuessa taskujani kirjavilla kivillä ja pienillä keltaisilla näkinkengillä. — Mitä aallot kertoilivat, sitä en käsittänyt selvään — ehkä periaatteen vaan."
"Ja mikä se oli?"