Hän oli kahden vaiheella.
"Kuulisin mielelläni teidän käsityksenne?"
"Valitsimme aina näihin huvimatkoihin pitkät, valoisat kesäpäivät, — en ole vielä nähnyt merta sen totisessa ylevyydessä. Kun äitini ja minä lauloimme: 'Kaunis on maa, ihana Jumalan taivas', yhdyimme mielestäni siihen — minä tarkoitan periaatteesen."
Kävivät hetken kumpikin mietteissään. Linnut visertelivät viidakossa, sammakot surisivat alhaalla suossa. Heidän käydessä metsikön ohitse, lennähti pieni lintunen esiin ja liepotteli levottomasti edes takaisin.
"Tuopa oli peukalolintu! — varmaankin sillä on pesänsä täällä."
"Neiti näkyy hyvin tuntevan lintuja!"
"Jotensakin hyvin. — Setäni on ollut opettajanani nyt keväällä. Hän tuntee kuin viisi sormeansa, jokaisen linnun värin, lennon ja laulun."
"Niin minäkin! Varokaa vaan, ett'en rupea teitä kuulustamaan. — Mikä on tuo pieni väsymätön laulaja, tuolla kuusiston liepeellä?"
"Urpuvarpunen", hän pysähtyi, "tässä tiemme eroavat."
"Ei vielä, antakaa minun ainakin kantaa vasunne metsän läpi puutarhanportille."