"En millään muotoa", hän otti vasun, "en tiedä miten oikein teitä kiittäisin."
Aurinko levitteli punertavan kullanhohteensa runsaasti pitkin puiden runkoja ja maata metsässä. Näin ihanaa ei täällä ollut ikinä ennen Marian mielestä ollut. Hän tunsi itsensä niin onnelliseksi ja riemulliseksi, että hänen täytyi antaa valtaa tunteillensa:
Jos vaan joka pensas ruoho ja puu
Kaikk' ois säveleiseksi luotu
Jos laulaja enkelin suloinen suu
Ois itse lintujen suotu,
Ei Jumalan poikaa kyllin he vois
Ei ylistää Vapahtajaamme.
Juho astuskeli hitaasti kotiapäin, ei hänen sielussaan enää ollut mitään epäilyksen varjoa; kuitenkin oli hän levoton: uskaltaisikohan hänkin toivoa.
* * * * *
"Tyytyykö nyt herra Bruhn siihen että jäätte ilman päivällisettä?" kysyi rouva Linde seuraavana päivänä, viitaten äärin, vierin ruoilla peitettyyn aamiaispöytään. "Meillä on pitkä matka ajettavana, niin ett'ei iltapäivä riittäne. Olemme aikoneet — jos siihen suostutaan — syödä varhaista illallista teeveden kanssa, ulkona, taivasalla, juuri ennen lähtöämme. — Onko kaikki jo valmista matkaa varten, Maria?"
"On", hän vastasi Juhon tervehdykseen; katsannossaan taidettiin lukea "kiitos viimeisistä."
"Eiköhän mitään vaan ole jäänyt sinulta unohduksiin?"
"Häneltäkö!" huudahti Aatto painavasti.
Juho pudisti hänen kättään: "No, tehän tulette mukaan?"