"Nyt täytyy minun keskeyttää", rouva Linde nousi tuoliltaan, "missä olet ollut, Linde?"
"Teidän täytyy joskus antaa meidän kuulla jatkoa", sanoi Juho, mennessään nuoren tytön ohitse.
"Vai niin, pidätte hänen laulustaan," kapteeni hykersi tyytyväisenä käsiänsä. "Tiedänhän mitä aiot sanoa Edvardine, sanot että hän ei ole nauttinut mitään taideopetusta; mutta korvakuuloa hänellä on, sieluni kautta, ja ääni hellä; sen on hän perinyt äidiltään —"
"Neiti Schwalbe soitti taiteilijan tavoin", keskeytti rouva, "et tiedäkään minkä nautinnon menetit, Linde!"
Oli loistavan heleä kevätpäivä, hedelmäpuut kukkivat, vanhat tammet metsän laiteella hohtivat punertavan ruskeina silmikolle puhkeamaisillaan. Männyt ja nuoret lehtikuuset heloittivat vaaleanvihreöine töyhtöineen; sananjalat metsän rinteellä levittelivät kummallisesti kääriytyneitä lehtiänsä ja oratuomiston lumivalkoiset kukat lähettivät tuulen myötä mantelituoksuaan. Ei ainoatakaan kellastunutta lehteä, kaikki raitista, täynnä eloa ja tulevaisuudentoivoa. Tie kulki pyökkimetsän poikki, tuuhea vaalea lehväkaarros oli melkein läpikuultava, auringon säteiden leikkiessä sen takana.
Maria ajoi setänsä kanssa, joka itse ohjasi hevoset, hän istui äänetönnä, rauhassa iloiten. Isoissa vaunuissa sitä vastoin juteltiin vilkkaasti, huolimatta vieraan umpimielisyydestä. Aika ajoin katsahtelivat nuoret tytöt veitikkamaisesti toisiinsa ja sitten ystävättäreensä. "Minuako vai sinua tahi häntäkö?"
Vihdoinkin saavuttiin määräpaikalle, korkealle viidakkoiselle mäenvierulle. Joki, josta paikka oli saanut nimensäkin, Jokivaara, kulki kierrellen niittyjen ja sammalikkojen kautta. Metsänvartijan pieni tupa, kiiltävine ikkunoineen ja sinisine ovineen näkyi portin takana.
"Tuutunpa hyvälle jälleen vähän astuskella", rouva Linde ojensi itsensä suoraksi, "kävely aina huipulle saakka ja sieltä takaisin kestää puolen tuntia, kun astumme tavallisen nopeasti, silloin tällöin levähtäen. Katso kelloasi Maria, että olet valmiina oikeaan aikaan! — Niin juoskaa te vaan edellä, lapset, jos teitä haluttaa. Mitä tahdot sinä, Linde?"
Kapteenilla ja Marialla oli yhteinen salaisuutensa, kulhollinen aamusaaliin oivallisimpia ahvenia piti kaunistaman illallispöytää. Kapteeni oli ollut kalalla aina viimeiseen hetkeen saakka, ja kalat olivat vielä perkaamatta, niin että oikeastaan olivat nuorelle tytölle suureksi vastukseksi, mutta hän ei hennonnut panna vastaan, sillä setä oli kovin mielissään niistä. Metsänvartijan vaimo oli poissa, mutta hänen suuri esivaatteensa lainattiin ja pienet hienot kädet saivat paljon toimitettavaa. Vanha äijä toi vettä, viritti tulta, ja antoi hyviä neuvoja.
Juuri seuran palatessa, saatiin atria valmiiksi. Marian posket olivat hekkautuneet kiireestä; valo heijastui kauniisti runsaille ruskeille palmikoille ja puhtaalle vilpittömälle otsalle; mustansiniset silmät loistivat lempeinä. "Hänen vertaistaan ei ole", arveli Juho.