"Viivytämme herra Bruhnia", rouva Linde puristi hänen kättään, "huomenna saamme nähdä teidät luonamme?"
"Huomenna tulen ehkä hyvästiä jättämään", hän tervehti ja meni.
Oli rauhallinen, lauha kesäyö; kuu paistoi kirkkaasti; Juho pysähtyi ja mietti.
"Mitähän jos sen löytäisin! — mikä minua estää menemästä takaisin sitä etsimään!"
Hän kääntyi ja kulki vakavin askelin eteenpäin.
Tie oli pitkä, mutta sillä oli päämäärä, elämän onni, sormus!
Miten tyyntä oli syvissä saloissa, ja kuitenkin tuntui vielä hiljaisemmalta, kun tie kulki nukkuvien kylien ja tupien ohitse. Juho ikäänkuin vapautui jostakin tuntiessaan ensimmäisen aamutuulosen ja kuullessaan linnun ensi viserryksen. Hän hengitti syvään ja katsahti ympärilleen. Paikka näytti hänestä vieraalle, hän ei tuntenut tuota järveä. — Mutta kas, ei se järvi ollutkaan. Tuulenhenkäys rikkirepäisi ja haihdutti sumuhunnun; tuollahan olikin rämesuo. Metsävartijan tupa, turvevajoineen ja sinisine ovineen oli aivan vastapäätä häntä, pitkin itäistä taivaanrantaa näkyi heikko monivärinen päivän sarastus.
Nyt oli etsittävä paikka, jossa hän oli seisonut. — Ehkä tässä, ei paremmin tuossa; vähän kauempana nähtiin katkaistuja kukanvarsia.
Juho laskeusi polvilleen ja kumartui varovasti reunan yli.
Hän silmäili niin tarkkaan kuin mahdollista tiheäkasvuista maata. —
Mikä tuo oli, joka riippui tuossa aivan likellä, taitetulla kaislalla?
Uskoisiko hän silmiään? Sormus? — Hän tarttui siihen, otti sen pois,
puristeli sitä kädessään ja katseli, käänteli sitä.