Juhon noustessa maasta, seisoi hän kääntyneenä nousevaa aurinkoa kohden: se ei ollut vielä kokonaan noussut, vaan kohosi verkalleen, kultaloistossaan. Juhon sydän oli tällä hetkellä täynnä kiitosta ja tietämätöntä ylistystä; kenelle hän sen omistaisi? — Marialle!
Leivoset riemuitsivat korkealla vainioiden yli, pienet linnut metsässä lauleskelivat kauniisti, kukin omin tavoin. Taloissa herättiin jo, takanpiippu savusi ja muori meni kaivolle vettä noutamaan.
Juho kiiruhti rivakasti eteenpäin, olipa hän jo pian perillä, mitähän hän sanoisi? — Hän ei epäillytkään löytävänsä Mariaa, joka todellakin seisoi puutarhan ovella, veitsi ja kori kädessä.
"Hyvää huomenta, Maria neiti", — hän sanoi Mariaksi — "aikainenpa olettekin."
Hän säpsähti ja katsoi kyselevästi Juhoon.
"Tunnetteko tätä?"
"Äitini sormus! — Onko mahdollista? Mutta miten olette sen saaneet?"
Hänen kasvonsa heloittivat.
"Käännyin takaisin ja löysin sen."
"Jopa kai", hän hymyili.
"Toden totta! — Olen kävellyt koko yön. Sormus riippui kaislalla; ei ollut se vielä täysin palvellut, arvelen. Kumartuessanne eteenpäin ja noukkiessanne kukkasia oikealla kädellä, tartuitte kai vasemmalla kaislaan." Hän astui lähemmäksi. "Eikö tämä ole kihlasormus?"