"Oikein minua hävettää, — jo tulen."
"En sinua ymmärrä, — tästä puuttuu myöskin suolaa. Sanoinhan sinulle jo ensimmäisenä päivänä, että sinun osaksesi tulisi huolenpito pöydästä. Sinun oli sitä silmäileminen, ennenkuin meitä ruualle pyydettiin. — Enkeliltäkin vihdoin malttinsa loppuisi."
Neiti Schwalbe myhähti. "Kukapa, rouva Linde, on sitten enkeli, tekö vai hän? — Katselkaapas häntä!"
"Minä katselen teitä, pikku veitikka," hän hillitsi suuttumustaan koettaen hymyillä. "Kaada maitoa neiti Schwalbelle, Aatto! — mutta missähän Linde viipynee?"
"Hänen luonaan on joku", neiti Schwalbe puhui sulkeutuneella äänellä, "mennessäni hänen ovensa ohitse kuulin ääniä. Joll'en erehdy puhuvat Rantamäen herra ja kapteeni kahden kesken."
"Todellako," rouva oli olevinaan väliäpitämätöin, "varmaankin puhuvat aalumista, tahi ehkäpä hän on sanomassa jäähyväisiä. Siirrä Henrietan ja Natalian tuolit toisistaan ja valmista paikka yhdelle lisään. — Joudu nyt Maria!"
Kapteeni astui huoneesen. "Tulepas kanssani, lapseni", sanoi hän vaan, otti Mariaa kädestä ja vei hänet pois.
Aatto katsoi neiti Schwalbeen, joka nyykäytti päätänsä.
"Me kaksi kumminkaan emme ole olleet sokeat, — oi, hyvä rouva Linde, on sanomattoman naurettavaa nähdä niin hämmästyneet kasvot kuin teidän tällä hetkellä." Hän purskahti nauruun. "Älkää nyt vaan sanoko Mariaa käärmeeksi, jonka olette povessanne kantaneet."
"Todellako luulette? — ei sehän olisi mahdotonta — tuo pieni vähäpätöinen tyttö."