Tämä oli ensimmäinen askel pois leveältä tieltä ja Pekka oli aivan hämillään sekä itsensä että monen muun suhteen, jota ei ollut yhtä helppo suorittaa kuin hedelmän varkauksia. Varsinkin ajatteli hän koulunopettajan pientä kanatyttöä, jota syytettiin muutaman kruunun ja kahden kuvakirjan ottamisesta. Pekka oli näkevinään edessään posket turvoksissa ja silmät itkuisina. Vihdoin oli tyttö tunnustanut itsensä syylliseksi, yhä suuremman rangaistuksen pelosta. — —: "Ei", arveli Pekka, "minä varmaankaan en milloinkaan tule kuulumaan Jumalan ystävien joukkoon!"
* * * * *
"No, mitä näistä kaikista pidät?" Aurinko loi säteensä mustansiniselle merelle, liput liehuivat, isoruusut kukkivat; kaikki käytävät olivat karhotut ja ne odottivat vaan Mariaa.
"Täällä on ihmeen kaunista, mutta kaikki on niin suurenmoista, Juho, ja niin mahtavaa; tunnen itseni niin pieneksi, typeräksi ja tietämättömäksi. Älähän nyt naura, todella sen sanon. Minulle on totteleminen niin luonnollista ja helppoa, mutta käskemään en kykene."
"Siihen täytyy sun oppia; sinun on vallitseminen meitä kaikkia, etupäässä minua."
"Ei niin, Juho, sinulta minä aina kysyn neuvoa, etkä saa väsyä minua opettamaan ja kasvattamaan."
Juho vei hänen kätensä huulilleen. Kuinka mielellään hän uhrasi hänen tähtensä kaikki.
"Tulepas Maria antamaan kyyhkyisille jyviä ja hevosille leipää; kaikkialla täällä on läsnäolosi vaikuttava tyytyväisyyttä ja iloa."
He kulkivat yhdessä kaikkialla, Maria jakeli jyviä ja leipää; hänen jälkensä nähtiin käytävillä ja poluilla.
"Tämä paikka minua enimmän miellyttää, Juho!"