"Niin minuakin? — oikein ylpeilen tästä tiestä, josta yht'äkkiä aivan odottamatta näkee merelle. Tuolla portin luona alkaa kirkkotie; kestää neljännes tunnin mennä kylään. — Mutta enhän ole antanut sinulle ainoatakaan ruusua! Joka puu toivoo saavansa antaa sinulle kukkasen."
Juho katseli häntä, kun hän kepeänä ja iloisena riensi ruusupensasta toiseen. "Sellainen", ajatteli hän, "on elämäsi oleva, tie ruusujen keskellä, minä yksin olen taakat kantava."
Mutta kun Maria tuli pieneen somaan huoneesensa, valtasi hänet keskellä iloa tuska, joka saattoi hänet polville laskeutumaan.
"Rakas Isä, tässä kaikessa piilee vaara, — en oikein käsitä sitä, mutta tunnen sen. Käännä kasvos puoleemme ja auta meitä kulkemaan sinun teitäsi!"
"Minne nyt?" Juho katsoi ystävällisesti ja udellen nuorta vaimoansa, joka seisoi hänen edessään mustassa silkkipuvussa, isolla huivilla, hattu päässä ja varjostin kädessä. Maria ei vastannut mutta näytti hymyillen Juholle kelloansa.
"Puoli kymmenen! — joko niin paljo? Mutta minne olet menossa?"
"Eikö ole aikaa mennä kirkkoon?"
"Kirkkoonko, — haluatko mennä kirkkoon?"
"Niin, sitä minä ajattelin; eikö sinulla ole tapana mennä kirkkoon joka sunnuntai?"
"Ei."