"Mutta kumminkin joskus?" Äänensä vapisi. Mitähän tämä oli? Kaikkea hän oli valmis tekemään hänen tähtensä, ainoastaan ei valehtelemaan eikä teeskentelemään. "Ei", kuului taas vastaus.
Maria vaikeni hetkeksi; mutta käänsi sitten kalpeat kasvonsa ja rukoilevat silmänsä Juhon puoleen kysyen:
"Täällä on ehkä jotakin kirkollisissa tavoissa, jota et hyväksy, ja pidät sentähden jumalanpalvelusta kotonasi? — Niinkö on Juho?"
"Älä vie minua kiusaukseen!" Nyt puna hänenkin poskillaan pakeni; tämä oli taistelu hengen edestä. "Luotan täydellisesti suoruuteesi, ja sinulla on myöskin oikeus vaatia sitä minulta. Meidän täytyy kummankin mennä omaa tietämme. En millään tavoin ole sinua estävä: seuraa taipumustasi ja haluasi — älä vaan puhu minulle siitä! Voimmehan kaikessa muussa olla samanmieliset."
"Mutta tämähän on pääasia, kaiken muun pohja ja perustus."
"Tehdä oikein, se on pääasia ja siinähän olemme yhtä mieltä. — On vallan mahdollista, että taivaan ja maan välillä on paljo, jota en ymmärrä, mutta en myöskään ole sitä ymmärtävinäni."
"Oi Juho, minä uskoin sen niin varmaan! — Näinhän tunnusmerkit!"
"Mitkä tunnusmerkit?"
"Rakkautta pieniin ja halpoihin, sääliä langenneihin."
Hän nojasi päätään kättä vasten ja jatkoi hiljemmin: "Nyt muistelen mieleeni, saaneeni häiden edellisenä päivänä varoituksen; — olin laulanut muutamia lempivirsistäni ja silloin sanoit äkkiä: tahtoisin kuulla kansanlauluja. — Minä rupesin heti niitä soittamaan, mutta tuntui niin oudolle; hetkisen perästä kerroit kuitenkin kirkonkelloista, jotka isoisäsi oli kirkkoon lahjoittanut, alttarivaatteesta, jonka isoäitisi itse oli ommellut. Olit niin huvitettu siitä ja puhuit niin iloisesti, että kaikki epäilykseni haihtuivat. — Mitä minun nyt on tekeminen? — On kuin kaikki horjuisi!" Hän katsahti tuskallisesti Juhoon.