"Lemmityiseni, sun täytyy olla kärsivällinen!"
"Meidän täytyy molempain olla kärsivälliset." — Maria astui muutaman askelen eteenpäin, mutta kääntyi kohta. Jäisiköhän hän kotiin? Juhon sydän sykähti ilosta, mutta samalla tunsi hän itsensä milt'ei pettyneeksi; niin kummalliset ovat ristiriidat ihmisluonteessa. Maria nojautui hellästi häneen:
"Eihän tämä erottane meitä?"
"Maria!" — —
Jos oli tarpeellista vakuuttaa sitä hänelle, kuinka syvään se lienee häneen koskenut! — Juho seurasi häntä katseellaan. "Jos hän silloin olisi minut oikein tuntenut, olisikohan hän — — —?" Juho ei uskaltanut lopettaa ajatustaan. Kirkonkellot rupesivat samassa soimaan, isoisän kellot; kertomus niistä se oli hänet rauhoittanut. — Kuinka usein hän sitä kertoi, ja iloitsi että se oli isoisänsä hopeaa, joka antoi soinnun niiden äänille! Alttarivaatteesta oli hän myös usein puhunut, ja vienyt vieraitakin kirkkoon, ja pyytänyt lukkaria sitä näyttämään. — Mutta ei koskaan ennen ollut hän tullut ajatelleeksi kenen kunniaksi isoisä oli hopeansa uhrannut ja minkätähden vaate oli niin huolellisesti ja taiteellisesti ommeltu.
Juho kulki levottomana edes takaisin. Tuntui ikäänkuin salama olisi heidät eroittanut. — "Ja minä, joka tahdoin varjella häntä kaikista suruista! — antaa henkenikin hänen edestään! niin, mutta totuushan on henkeä kalliimpi." Asiasta oli välttämättömästi syntyvä keskustelu; Juho oli tyytyväinen, että se nyt tapahtui, vaikka hän vääntelikin käsiänsä surusta.
"Tuonko eineen sisälle?"
Vanha Kerttu katsoi utelevasti isäntäänsä.
"Sunnuntaisin syömme vasta rouvan kirkosta palattua." Hän puhui päättäväisesti; hän huomasi hyvin että vanha palvelijatar moitti häntä sydämmessään. —
"Menenkö Mariaa vastaan? Menen portille odottamaan. Jospa hän vaan pian tulisi!"