Maria kulki hitaasti kotiinpäin, mutta Juhon huomattuaan joudutti hän askelensa ja liehutteli tervehdykseksi nenäliinaansa. Juhon mielestä hän näytti suuremmalta; nuo kirkkaat silmät kuvasivat jotakin, jota hän ei ennen ollut nähnyt, rakkauden voimaa täynnä kärsivällisyyttä ja luottamusta. Hän näki edessään hiljaisen vaimon, eikä aamullista surutonta lasta.
Juustila ja hänen pieni hymyilevä punaposkinen vaimonsa tulivat jälestäpäin käsi kädessä. He kulkivat enemmän syrjällä ett'eivät olisi esteeksi. Juho taisi arvata heidän ajatuksensa: "voi raukkaa, jonka täytyy yksin käydä!"
"Juho kulta, kiitos että tulit, melkeinpä sinua odotinkin."
"Vai sinä odotit!" Juho vei Marian käden huulilleen, hänelle omituisella, merkitsevällä tavallaan.
Iltapuolella tuli tuomarin rouva kutsumaan nuorta paria luokseen seuraavaksi päiväksi. Hän oli muodinmukaisesti puettu nuori nainen, elottomilla silmillä, mutta liukkaalla kielellä, tukka silmillä riippuvana.
"Miten kaunista täällä ja kuinka se minua ilahuttaa, että herra Bruhn vihdoinkin löysi oikeansa, niin että jäinen sydän suli! — Mutta täysin sulaunut ei se sittenkään ole. Että todellakin hennoitte antaa hänen mennä yksin kirkkoon. — Ei, niin hän ei tee koskaan Kruse, hän tulee siivosti mukaan, kun pyydän, vaikka varmaan tiedän, ett'ei hän kuule sanaakaan koko saarnasta, mutta istuu, kirjoittelee ajatuksissaan tuomionpäätöksiä tahi mietiskelee tilintekoja."
"Sitä minun mieheni ei koskaan tekisi", sanoi Maria innolla, "kun kerran käymme yhdessä käymään, menevät ajatuksemmekin yhtä suuntaa."
Kun kerran käymme yhdessä käymään! — Juho ymmärsi hyvin, että tämä oli se tulevaisuuden toivo, joka Mariaa elähytti. Eikö hän voisi yhtä suurella oikeudella toivoa saada Marian omalle puolelleen? Voisi kyllä, ja kuitenkaan ei hän sitä toivonut.
"Minä olin Olli Heikin luona, Juho."
"Vai siellä sinä olit. — Olisin muutoin tullut mukaasi."