"Tuskinpa tiedänkaän, Juho!"
"Ovathan nekin kauniit, — ja sinä pidät niistä."
"Juuri sentähden en tahdo tyrkyttää niitä sinulle, mutta ehkäpä yksi, — joka päivä yksi?"
"Ei, ei mitään määräyksiä tahi sääntöjä, vapautta ennen kaikkea! —
Viserrä, kuin lintuset tuolla ulkona, sydämmesi kyllyydestä."
* * * * *
Juho oli toivonut että kaikki vähitellen muuttuisi samanlaiseksi, kuin ennen selitystä, mutta pian tunsi hän jotakin menneen hukkaan. Maria rakasti häntä yhtä hellästi, mutta Juho oli suljettu pois hänen sisällisestä maailmastaan; hänellä oli toinen tuki, toinen lohduttaja ja häntä ohjasi toisen tahto. —
Nuori tilanomistaja oli jälleen voimakkain käsin tarttunut ohjiin ja emäntä oppi yhä enemmän tuntemaan velvollisuuksiaan ja tärkeätä, vaikeata kutsumustaan. Juho oli ylpeä hänen tarkkuudestaan ja tavattomasta taidostaan johtaa alustalaisiaan; yhtä suuren arvon pani hän Marian kauneuden-aistiin ja siihen suloon, jonka hän kaikkialle loi.
Joka sunnuntai saattoi hän nuorta vaimoaan metsän läpi kirkkotielle ja odotti häntä taas portilla.
Mutta kun marraskuu tuli myrskyineen ja sateineen, käski hän ajaa wieniläis-vaunut esille.
"Kuinka pitkä se oli, tuo ensimmäinen aamupäivä!" Vanha Kerttu oli mennyt Marian mukaan, Juustilan väki kulkea hinasi vaivaloisesti pitkin tietä, sateenvarjon suojassa, tuulen riuhtoessa. He astuivat turvallisina ja iloisina eteenpäin, kumpikin virsikirja kädessä. — Tuollapa tuli talonrenkikin, tuo hiljainen kummallinen mies, joka aina oli ensimmäinen työhön mentäessä ja viimeinen sieltä tultaessa; hänelläkin oli virsikirja; — No niin, seuratkoon kukin taipumustaan! — Niin ikäviä sanomalehtiä ei hän ollut kaukaan aikaan lukenut.