"Älä vertaa heitä toisiinsa, — hän oli terävämielinen henkilö, pistopuheissaan oli jotakin vapauttavaista ja puhdistavaista. Hän on monessa suhteessa avannut silmäni, olen aina oleva hänelle kiitollinen siitä."
"Miten hänen sitten kävi?
"Hän on kuollut. — Häntä kohtasi kova suru; tyttö, jota hän lempi ja joka oli antanut hänelle lupauksen uskollisuudestaan, otti toisen — ja silloin näytti hänelle elämä arvottomalta. No, en sitä millään tavoin hyväksy, mutta en myöskään häntä tuomitse."
"Oi, kuinka surkeata! — miksikä kysyinkään?"
He istuivat hetken ääneti, sitten veti Maria ikkunaneteisen syrjään ja katsoi ulos.
"Juho!" hän osoitti mustaa öistä taivasta, jossa tähdet tuikkivat kirkkaassa loistossaan. Kaukana merellä kimalteli niiden hohto läikkyvillä lainehilla.
"Eikö tuo ole ihmeellisen kaunista?"
"On." Maria katsoi ylös tähtiin, Juho katsoi hänen syviin kirkkaihin silmiinsä.
"Mitä ajattelet lapseni? — ikävöitsetkö jotakin?"
"Ikävöitsenkö?"