"En sinua ymmärrä."
"Minä puhunkin niin katkonaisesti. — Minä tahtosin antaa sinulle joululahjan, Juho, mutta en voisi kestää sitä, että sen halveksisit."
"Sinun lahjaasi en minä halveksi."
"Se on ainoastaan toivotus. — Tiedän että rakastat totuutta ja mietin tämän toivotuksen sinulle: 'jospa yhä enemmän oppisit totuutta tuntemaan.' — Muuta ei ollutkaan. Niin sanoessasi ja myöntäessäsi ett'et ole täydellinen, voi Hän, joka on tie, totuus ja elämä, sinua auttaa."
"Tie?"
"Niin tie, Juho, niin on hän sanonut."
Juho ei vastannut, vaan vaipui mietteihin; hetken kuluttua nyökäytti hän ystävällisesti päätänsä ja meni.
Olli Heikki ei ollut koskaan ennen joulukuusta nähnyt ja nyt se täten tuli hänen luoksensa! Tuossa se seisoi lukemattomine pienine, kirkkaine kynttilöineen, tähti latvassa: oksat notkuivat moniväristen verkkojen, punaposkisten omenain ja täyteen sullottuin paperipussien painosta.
Rengit ja piiat tunkeutuivat huoneesen, mutta vaikenivat, kun nuori emäntä avasi raamatun ha'at ja luki ääneen joulun iloisen sanoman.
Juho seisoi ovella, hänestä oli tuntunut niin yksinäiseltä ja kolkolta tuolla ylhäällä suuressa rakennuksessa. Mitä, jos hän nyt täällä joulukuusen ääressä lausuisi Marian toivotuksen! — Jospa yhä enemmän oppisin totuutta tuntemaan, niin, tapahtukoon se! — Hän kallisti päätänsä ja meni taas pois, ei kukaan ollut häntä nähnyt.