Mutta seuraavana jouluna oli yläruokasaliin koristettu joulukuusi, talon kymmenviikkoisen pojan kunniaksi, joka isoilla mustansinisillä silmillään katsoa tuijotteli noita monia kynttilöitä. Juho nosti hänet korkealle ilmaan, joululapsensa, kalliin aarteensa! Nyt ei hänellä enää ollut mitään toivomista, hänellähän olikin kaikkea.
Oi, kuinka hän rakasti pientä poikaansa, hän taisi istua pitkät ajat häntä katsellen, kun hän nukkui, ja hänestä oli kovin hauskaa nähdä hänen heräävän, rypistävän otsaansa ja pieniä kätösiänsä ojentaen tuon tuostakin kiljahtelevan.
"Mitä sinunkin mielestäsi? eikö hän ole tavattoman kaunis, Maria? — Minä en ollut puoleksikaan noin kaunis, sanoo Kerttukin. Ajattelepas, kun hän kerran tulee niin suureksi, että voipi tulla kanssani ratsastamaan ja katsomaan, kuinka avarat tiluksensa ovat!"
"Kylläpä siihen vielä kestää! — rakas, pieni poikaseni!"
"Hänen lapsuutensa on oleva niin kirkas ja iloinen kuin suinkin, eikö niin? — Annapas minun vähän häntä pidellä! kylläpä hän mielissään on kun korkealle ilmaan nostetaan. Eikö niin, poika-nulikkani? korkealle ilmaan!"
Eipä kestänyt monta kuukautta ennenkuin pienokainen jo vastasi ilonhuudahduksella, voimakkaasti ravistaen isän tuuheaa tukkaa. Uutena vuotena sairastui lapsi, kastettiin silloin kotona ja kutsuttiin isoisän jälkeen Oskariksi. Vanhemmat olivat muutamat päivät kovin huolissaan, mutta silloin hän yht'äkkiä parani.
"Luulenpa, Juho, että hän taas virkoo, Jumalalle kiitos ja ylistys!"
"Sitä minäkin sanon," lausui Juho innolla.
Oskari nukkui levollisesti pienessä, pehmoisessa ja lämpymässä kehdossaan. Maria kumartui sen ylitse ja aloitti vapisevalla äänellä Isä-meidän rukoustansa. Juho lähestyi, pani kättensä hänen tuolillensa ja silloin Maria sai rohkeutta jatkamaan. Senjälkeen oli Juho joka ilta läsnä, hänen rukoillessansa kehdon ääressä. He eivät puhuneet siitä keskenänsä, mutta Maria kiitti sydämessänsä Jumalaa.
Lämpöisenä huhtikuun päivänä, kun Oskari ensi kerran pääsi ulos raittiisen ilmaan, liehuivat liput sekä puutarhassa että alhaalla laiturilla. Juho itse ajoi mannut hänelle ja kaikki väki kutsuttiin häntä katsomaan. Hän ei ensinkään peljännyt, vaan istui jäykkänä ja suorana kaikkien ihailtavana. Silmät ja suu olivat äitin, mutta tuo leveä otsa ja voimakas leuka olivat isältä. Pekka huusi eläköön ja kaikki muut yhtyivät siihen; sehän oli pieni perintöruhtinas, joka vapaehtoisesti valittiin.