Toisia lapsia nähdessään oli pienokainen kovin ihastuksissaan, hän heilutteli käsiänsä ja tahtoi heitä taputtaa. Kun Kertun veljenpojan, lähikylän sepän kaksi pientä rivakasta poikaa välistä tuli Kerttua tervehtimään, antoi Juho usein heidän tulla lastenhuoneesen Oskariakin katsomaan ja leikkimään hänen kanssaan. Aina vaan samaa leikkiä leikittiin. Oskari ravisteli heidän lyhyitä pellavanvärisiä tukkiansa ja he nauroivat ja huusivat kilpaa hänen kanssaan. —
"Ilma on niin ihanaa tänään, Maria! tulepas niin soutelemme järvelle, me kahden vain! Kerttu sai luvan mennä kylään ja ottaa pojan mukaansa pienissä varsavaunuissa."
"En minä oikein tuosta pidä, Juho kulta! — Kerttu menee tietysti sepän luo ja sittenkös hänelle annetaan sokuria ja makeisia, kyllä minä tuon tunnen."
"Mutta et näy, kuulemma, Kerttua tuntevan. Kun lapsi on hänen huostassaan, olen milt'ei levollisempi, kuin jos se olisi meillä itsellämme. — Tule nyt vaan kiltisti mukaan! — Ei sinun tarvitse mennä häntä neuvomaan. Katso, nyt olen saanut uuden veneen ja portaat laiturin päähän sinun kunniaksesi. — Kas niin, nyt vaan soutelen niemen ympäri, niin että voit nähdä, minkälaiselta rannikko näyttää kevätpuvussaan."
"Tuolla ne ovat, Juho; voin nähdä pienet vaunut tuolla kirkkotiellä."
"Niin, hekin kaunistavat maiseman? — Kuuletko satakieltä ja katso kuinka pyökit mäen rinteellä kastavat oksiansa veteen! Eikö ollut hauska että tulit?"
"Olen aivan ihastuksissani! Täältä näyttää Rantamäki kaikkein kauniimmalta ja hauskimmalta."
"Ensi kerralla otamme pojan mukaamme."
"Ei toki, varmaankaan se ei olisi viisasta." Juho hymyili: "Tehdäänpäs sitten sinun tahtosi mukaan, mutta odotapas vaan, ensimmäisen vuoden lopussa, silloin tulee minun vuoroni."
Kun tulivat kotiin istui Oskari aivan tyytyväisenä leikitellen kalistimellaan; Kerttu oli hyvin totinen.