"Sepän molemmat lapset sairastavat polterokkoa, mutta ei sitä sentähden tiedä. — No, toivotaanpas parhainta, eihän tauti kuitenkaan tarvitse tulla kovin vaikeaksi." Hän antoi muutamia määräyksiä ja lupasi palata illalla.
Nämät olivat tuskalliset tunnit, Maria ei jättänyt kehtoa, Juho astui levottomasti edestakaisin, meni ja palasi taas. "Oi, se olisi mahdotonta, hänen lapsensa, hänen koko omaisuutensa."
Kerttu ei uskaltanut mennä sisään, hän seisoi ulkona ovea vastaan vaipuneena ja väänteli käsiänsä.
Lapsen poski tuli yhä polttavammaksi ja hän hengitti yhä vaivaloisemmin. Tällä kertaa ei lääkäri epäillyt mitä laatua tauti oli.
"Vaarallinenko se on?" Juhon katseessa oli jotakin, joka vaati täyttä totuutta.
"En kiellä —"
"Toivotonta?"
"Ei suinkaan! — Herra Bruhn", hän puhui hiljaa, "teidän täytyy säästää vaimoanne."
Mutta Juho ei voinut muita ajatellakaan ei edes häntä, niin kokonaan olivat suru ja tuska hänen vallanneet.
"Onkohan hänellä vaivoja? — mitä meidän on tekeminen?"