"Pois täältä!" — Juho kääntyi häntä vastaan — "sinun on syy — en tahdo sinua nähdä, mene tiehesi!"
Hän väistyi pois äänetönnä kuin varjo, mutta Maria pani kätensä Juhon käsivarrelle ja sanoi vakavasti:
"Teet väärin, Juho!"
"Hän on lapseni tappanut!"
"Hiljaa! — Ensin puolustit häntä ja nauroit huolilleni. Teitpä kovin väärin! Minun on niin sääli sekä sinua että häntä! — Kutsu hänet takaisin!"
"Ethän tunne minua, — olen täydellisesti miettinyt asiata, en voi kärsiä häntä näkyvissäni. Hätää ei hän ole kärsivä, sano se hänelle! — Tahtoisin jäädä yksin suruni kanssa."
"Emmekö voi yhdessä surua jakaa keskenämme?" hän kallisti päänsä Juhon käsivartta vastaan ja katsoi rukoilevasti häneen, mutta hän vetäytyi pois.
"Sinun surusi, mikä se on? — Sinä luulet hänen elävän paremmassa kodissa, sinä uskot saavasi häntä jälleen nähdä, sitä en sano suruksi. — Minun poikani on kuollut, — tässä hän makaa kylmänä ja kankeana, — olen ainiaaksi hänen menettänyt, — se on surua!" hän itki tuimasti.
Maria meni hiljaa pois ja koetti puhumalla sovittaa ja lohduttaa vanhaa palvelijatarta, mutta senjälkeen hänenkin täytyi saada hetki yksin ollaksensa; suruaallot uhkasivat jo peittää hänen päänsä.
"Herra, herra, älä hänestä luovu! — hän on oikeassa, minun suruni ei ole yhtä suuri, — minä uskon että pieni poikani on luonasi, minä luotan rakkauteesi! — Saata häntäkin uskomaan, minun pelastajani!"