Kun alkoi hämärtää, kulki vanha Kerttu hitaasti pää kallellaan pois kartanosta. Häin ei ollut vihoissaan, vaan kovin suruissaan, kuumat kyynelet valuivat pitkin hänen poskiansa. Monet vuodet olivat kuluneet siitä kuu hän ensi kerran tuli tätä tietä, siiloin oli astuntansa niinkuin mielensäkin hilpeä. Kovat oli hän siitä saakka kokenut, mutia tämäpä oli vaikeinta. Hänen nuori herransa, jota hän oli käsivarsillaan kannellut, rakastanut kuin omaa lastansa, hän ajoi nyt hänet pois luotaan. Miks'ei Jumala paremmin ottanut hänen henkeänsä, kuin lapsen.
Olli Heikkikin teki Herrallensa saman kysymyksen, "minkätähden et ottanut minun henkeäni ja säästänyt poikaa?" Ja vieläkin oli talossa yksi, joka riiteli kaikkivaltiaan Jumalan kanssa. "Olisit ottanut minun ja antanut hänen pitää lapsensa", sanoi Pekka ja itki niin että hänen sydämmensä oli pakahtua.
Juho seisoi kalpeana ja jäykkänä pienellä haudalla; hän tervehti lyhyesti ja kylmästi niitä monia läsnäolevia. Eihän tämä heihin koskenut? — hän yksistään tunsi surua, ei kukaan heistä lasta tuntenut eikä siitä välittänyt.
Väki hajosi, vaunut lähetettiin pois, mutta Juho jäi paikalleen.
"Juho kulta, emmekö mene kotiin nyt?"
"Mene sinä, — minä jään tänne!"
"Siellä kotona on niin kolkkoa, Juho, ja minä olen niin väsyksissäni."
"Oletko väsyksissäsi?"
Ensi kerran Juho nyt kuuli hänen valittavan tahi itsestään puhuvan; hän katseli Mariaa ja tuska hänet valtasi.
"Oletko kipeä?" hän ikäänkuin heräsi, "olet niin kalpea — nojaudu käsivarteeni."