Tohtorin mentyä, viittasi Maria miehelleen.
"Älä kutsu häntä Juho! — kyllähän minä virkoan jahkapa saan oikein kylläkseni nukkua."
Kuinka hento ja kalpea hän oli, sen vasta oikein huomasi hänen nukkuessa. "Enkö minä voisi tehdä mitäkään hänen edestään? — varjella häntä surusta, en ole voinut, ja sen sijaan että olisin jakanut sen hänen kanssaan, annoin hänen yksin sen kantaa, siksi että hän oli raukeamaisillaan. — Eikö siis todellakaan ole mitään, jota voisin tehdä hänen edestään?"
Äkkiä muistui hänen mieleensä kuinka Maria oli tullut hänen luokseen, ja kuinka rukoilevasti ja kehottavasti hän oli häntä katsellut, sanoessaan vakavasti ja säyseästi: "Teet väärin Juho!" — Niinpä niin, se olikin ja nytpä tulikin kosto. Uskollinen hoitaja, joka oli vaalinut hänen isäänsä, äitiänsä, isoisäänsä ja häntä itseäkin, hän oli poissa.
Nytpä taistelivat rakkaus ja ylpeys kovan taistelun, mutta kun katumus tuli lisäksi, täytyi ylpeyden väistyä. — Hän oli tähän saakka niin vähän suruja kokenut, ja nytpä tuli kaikki yht'aikaa.
Juho tarttui hattuunsa ja kiirehti ulos. Talon väki, joka oli kokoontunut lehmuskujan päähän, väistyi äänetönnä syrjään; lapsen kuoltua, ei ollut hyvä tulla isännän likelle. Nyt hän kuitenkin tervehti ystävällisesti ja sanoi: "kiitoksia osanotostanne aamupuolella! — Niin, nyt on suru tämänkin asunnokseen ottanut." Ääni hänet petti.
Kerttu oli äsken palannut kirkkomaalta; hän oli tavannut tohtoria ja kuullut nuoren emäntänsä sairastumisesta. Sydämmensä painosti.
"Täti, isäntä tulee tännepäin, on parasta että menette sisään."
"Kiitos, Kirsti, että minua varoitit!"
"Kerttu!"