Kerttu vapisi; jokohan hän syyttäisi häntä tästäkin.
"Kerttu, vaimoni on kipeä, — saatatko antaa minulle anteeksi — tahdotko unohtaa?"
"Saanko palata? — Oi sitä en koskaan saattanut uskoa! Minä olen tuntenut itseäni, kuin paikoiltaan temmattu puu, — ja nyt saan häntä hoitaa. — Minä tahdon kiittää ja siunata teitä viimeiseen päivääni saakka, niin minä teen, rakas nuori herrani. — Menkää te edelläpäin kotiin, minä tulen hiljemmin."
Eikö ollut muutakin, jota hän voisi tehdä vaimonsa edestä? — Kun hän tuli huoneesen avasi Maria silmänsä.
"Kerttu tulee heti."
"Kiitoksia!" Silmänsä kiilsivät kuumeisesti, hän ei muistanut mitä oli tapahtunut.
Kerttu toimiskeli hiljaa vuoteen vieressä, koetteli otsaa ja käsiä ja kuunteli hengitystä. Juho katsoi uteliaasti häneen.
"Paranee hän vielä, — onhan hän muutoin terve ja niin nuori. — Herramme on paras lääkäri; yöt päivät tahdon rukoilla häntä hänen henkensä edestä."
Juho ei vastannut, — oliko hänellä mitään oikeutta häneen? — oliko hän tehnyt hänet onnelliseksi? — Eikö olisi luonnollista että hän haluaisi päästä pienen poikansa luo, oikeaan kotoonsa? — Sinä hetkenä tuli Juhon sieluun luja vakuutus tulevaisesta elämästä.
Kerttu ymmärsi, että Juho mieluummin tahtoi olla yksin. "Istun tässä lähihuoneessa, kunhan herra vaan nykäisee kellonnuoraa tulen heti."