"Kiitos uskollinen vanha Kerttuni!" Näin ei hän ollut koskaan ennen puhunut; Kerttu itki ja rukoili, rukoili ja itki tuntikaudet yöllä.
Pekka ei myöskään nukkunut sinä yönä, vaan heittelihe levottomasti vuoteellaan. Viimein nousi hän, sytytti kynttilänpään tallilyhdyssä, avasi matkapussinsa ja otti esille sen pohjalta pienen mytyn. Sen ympärille oli kääritty sidelankaa ja senkin seitsemän solmua oli avaaminen ennenkuin saatiin esiin kaksi pahoin pidettyä kuvakirjaa. Olipa siinä rahakin, huolellisesti käärittynä valkoiseen paperiin. Pekka silitteli sitä, hieroi paksulla hihallaan silmiänsä, hamuili sormillaan tuuheita mustia kutriansa, mietti ja kirjoitti vihdoin:
"Niilonpojan Matin Kirsti ei ole sitä tehnyt, ja tässä ovat kalut.
Katuvaisesti Pekka Juhonpoika."
Päällekirjoitus oli helpompi: Koulunopettaja Maunula, Sarakylä, maksettu. Hän kääri sidelankaa pitkin ja poikki kaikkien sääntöjen mukaan. Nyt Jumala kyliä oli kuuleva hänen rukouksensa, arveli hän, ja niin teki hän mitä vaan taisi, pelastaaksensa Marian hengen.
Niinpian kuin alkoi valjeta, juoksi Pekka täyttä laukkaa postihuoneesen Kytän seurassa, joka liehutteli häntäänsä, hurjasti iloiten kovasta vauhdista. Olipa kuitenkin tuo hätäileminen turha, sillä postihuoneen asukkaat nukkuivat vielä sikeätä unta, ovet ja akkunat olivat lukossa. — Pekka ei ollut kauvan istunut pienellä penkillä huoneuksen ulkopuolella, ennenkuin hän siihen nukkui ja näki unta kirkkomaasta tuolla kotona ja äitinsä haudasta, joka oli aidalla ja kultakirjaimisella kivellä varustettu.
* * * * *
Yölamppu paloi himmeästi, ääniä ei kuulunut muuta kuin aaltojen yksitoikkoinen loiske rantoja vastaan ja tuulen hiljainen humina pensaikossa tuolla ulkona. Maria nukkui levottomasti, aika ajoin avasi hän silmänsä ja sanoi jonkun sanan.
"Missä on Oskari?"
"Hän nukkuu."
"Älä herätä häntä! — Anna hänen olla, Juho!"