"Pakko ei tässä tule kysymykseenkään. Minun olisi päinvastoin hyvin vaikea jättää rakkaat pienet potilaamme."
"Toisin ette voinut ajatella, olisihan minun pitänyt se tietää. — Toivon, ett'ette luule minun pelkurimaisuudesta tai halpamaisuudesta pakenevan tautia, vaan että matkustan sen vuoksi, että sopivaisuus, tuo sydämmetön hirviö, ei salli meidän olla kahden täällä maalla."
"Huonekalut ja palvelijat viemme tietysti mukanamme", huomautti everstinna, "mutta lähetämme tänne hoitajattaren Kööpenhaminasta öitä valvomaan".
"Tässä on hajuvettä, kenties se saattaisi lapsia virkistää, ja tässä on muutamia kalentereita ja pikkutavaroita heille huvitukseksi."
Olin Amalialle niin kiitollinen, kuin olisivat he olleet minun eikä hänen sisariaan.
Eipä tuntunut varsin hauskalta olo tuossa autiossa talossa, jossa minä yksin kuljeskelin. Puutarhan puoleisessa huoneessa oli pyöreä pöytä ja muutamia tuoleja. Kaikki muut huoneet olivat tyhjät. Ikävöin hyvin hoitajatarta, mutta kun hän vihdoin tuli, ei hän minua tyydyttänyt. Hänellä oli epämiellyttävät kasvot, joista heti huomasin, että sairaanhoito oli hänellä vain elinkeinona eikä yhtään sydämmen asiana.
"Minä en ollenkaan sovi maalla olemaan", sanoi hän, "kaikkein vähimmin tämmöisessä syrjäisessä paikassa ilman miesväkeä, Jumal'auttakoon!"
Hän meni ulos puutarhaan, tutki tarkkaan akkunaluukut, pudisti päätään ja läksi sitten keittiöön keittämään itselleen kahvitilkkasen, kuten hän sanoi.
Myöhään illalla tuli eversti ratsastaen lapsia katsomaan. Hän oli hyvin hellä heitä kohtaan ja minulle hän sanoi lähtiessään: "Hoitakaa nyt lapsia oikein hyvin, mamseli Staal. Voitte olla vakuutettu siitä, että runsaasti tulen korvaamaan vaivanne."
"Älä toki semmoista puhu, isä!" huudahti Henny, "sitä hoitoa, jota
Marie meille antaa, ei voida rahalla maksaa."