Eversti katsahti häneen kummastellen ja nyykäytti sitten minulle päätään, joka varmaankin merkitsi, että hän pitäisi lupauksensa.
Kun tohtori Stub seuraavan kerran tuli, katseli hän ympärilleen ja jotakin, joka muistutti tyytyväisyyttä, kuvastui hänen kasvoillaan.
"Herrasväki on matkustanut pois, näen minä. Olen hyvilläni siitä, että hoito on uskottu teille, sillä silloin se tulee toimitetuksi tyynesti ja tarkkaan."
Hänen sanansa eivät minua ilahuttaneet, huolimatta tunnustuksesta, jonka sisälsivät, sillä hän ei näyttänyt paljoa välittävän omasta mukavuudestani.
Tauti oli ankaraa laatua, etenkin Hennyn, ja kuitenkin hän oli heistä kärsivällisempi. Hän tahtoi niin kernaasti minua säästää ja herätti minut hyvin harvoin öisin. Pikku Louise raukalla ei ollut niin paljon sielunvoimaa. Hän tahtoi, että aina olisin hänen läheisyydessään. Minun piti kertoa hänelle juttuja, laulaa hänelle ja lohduttaa häntä. Olin hyvilläni siitä, että Hennykin samalla siitä hyötyi.
"Tule tänne, Marie! Anna minulle vähän juotavaa. Voi, kaulani on niin kipeä! Kuule, lupaathan jäädä tänne yöksi etkä anna tuon ilkeän matamin tänne tulla. Huu, minä pelkään häntä, tulen kipeäksi, ellet lupaa."
Eversti tuli joka päivä ratsastaen lapsia tervehtimään. Tohtori Stub kävi joka aamu potilaiden luona, joi lasillisen vettä, joka oli asetettu valmiiksi häntä varten puutarhahuoneeseen, ja läksi jälleen pois sanomatta muuta, kuin mikä oli aivan välttämätöntä.
Oli kulunut noin yhdeksän, kymmenen päivää. Kuumetta ei enää ollut eikä minkäänlaista vaaraa. Olin nukahtanut sohvalle, kun Louise minut herätti.
"Marie, ukkonen käy! Jumalan tähden, nouse ylös. Mitä nyt teemme!"
Siniset salamat välähtelivät akkunaluukkujen rakojen läpi himmentäen kokonaan yölampun heikon valon. Koko rakennus tärisi joka jyräykseltä, myrsky ulvoi savupiipussa, aallot kohisivat ulkopuolella.