"Voi, kyllä, mutta älkää pahastuko, jos käyttäydyn vähän omituisesti, sillä tämä tuli niin äkkiä. Olen aivan ymmälläni. Siitä siis kerrottiin tuossa kirjeessä, ja minä kun olisin voinut jo kolme viikkoa sitten saada sen tietää."
"Menkäämme istumaan ulos puutarhaan. Pelkään, että olen säikähyttänyt teitä, aivanhan te vapisette, hyvä Marie."
"Kuinka äiti voi?"
"Varsin hyvin. Lääkäri on selittänyt, ettei ihaninkaan ilmanala voi hänelle lahjoittaa sitä, mikä häneltä nyt puuttuu, ja se on hänen hartaimman toiveensa täyttyminen."
Tuntui siitä, kuin olisin hänet jo kauan tuntenut, ja kuitenkin vaikutti tämä kaikki niin oudosti minuun. Hän kertoi sisar-vainajastaan, kertoi äidistä ja Minnasta. Erittäin miellyttävää oli kuulla, kuinka oikea ja kaunis hänen käsityksensä heidän luonteistaan oli.
"Ensi alussa", sanoi hän, "soimasin melkein itseäni siitä, että olin sitonut Minnan kohtalon omaani, peläten, että hänen raitis, toivehikas mielensä tulisi kärsimään vakavuudesta, joka on luonteelleni ominainen, ja joka johtuu siitä, että tähän asti olen tuntenut parhaasta päästä elämän varjopuolia. Mutta nyt olen tullut siihen päätökseen, että me Jumalan avulla kyllä voimme vaikuttaa hyvää toisiimme. Hänen luottavainen, anteeksiantava, hellä sydämmensä tulee lieventämään ankaraa elämänkatsomusta, jonka minä kovissa elämäntaisteluissa olen itselleni muodostanut, ja minä taas kokemukseni perusteella voin suojella häntä pettymyksiltä. — Mutta, rakas sisareni, puhukaamme nyt teistä. Minusta tuntuu hyvin omituiselta, että olette täällä niin yksin sairasten lasten kanssa tyhjässä, kolkossa talossa. Näytätte itse hyvin rasittuneelta. Pelkäänpä melkein, että äidin aavistuksessa, jolle Minna aina on nauranut, kuitenkin oli perää. He ovat varmaankin tunnottomia, tylyjä ihmisiä."
Hänen tummat silmänsä ilmaisivat tahdonlujuutta hänen luodessaan minuun läpitunkevan katseensa. En voinut häneltä salata asian todellista laitaa, mutta vetosin hänen hyvään sydämmeensä pyytäen, ettei hän enempää kyselisi.
"Tuo pyyntö todistaa arveluni oikeaksi. Marie raukka, kuinka tulemmekaan teitä hoitelemaan, kun kerta olette luonamme. Ette edes kysy milloin ja missä."
"En voi sitä oikein käsittää."
"Ensiksi pitää teidän saada tietää missä." Sitten hän kertoi vanhanaikaisesta pappilasta Jyllannin itärannalla, sammaltuneesta katosta haikaranpesineen, lammikosta kiviaitoineen ja salavapuineen, puutarhan satavuotisesta lehmuksesta, sekä polusta, joka johti kanervikkokumpujen yli lähteen sivutse läheiseen metsään. Näin kaiken ilmielävänä edessäni, ja usko, että me todella tulisimme siellä yhdessä elämään, rupesi juurtumaan sydämmessäni.