"Ja nyt tulemme kysymykseen: milloin. He ovat jo matkalla. Häät vietetään ainoan sukulaiseni, isä-vainajani veljen luona, joka on pappina Slesvigissä. Sinne me molemmat matkustamme heitä vastaan. Syyskuun viidennen päivän, professorin syntymäpäivän, olemme valinneet hääpäiväksemme. — Mutta alkaa jo hämärtää! Minun täytyy rientää pois. Huomenna palaan takaisin."
Hän meni, mutta minulle oli kaikki jo selvinnyt. Toivoni ei enää ollut kaukainen, epämääräinen. Tiesin jo ajankin, jolloin se täyttyisi: syyskuun viidentenä päivänä. Tänään oli elokuun kuudestoista päivä. Kaksikymmentä päivää, oi Jumalani, voinko tätä onnea kestää!
"No, olipa hyvä että hän meni, että mamseli vihdoinkin pääsee levolle."
"Levolle?" Katselin häntä kummastellen. "Sitä en suinkaan aijo tehdä, se on aivan mahdotonta. Menkää te levolle, neitsy Bagge, minä en voi."
"Marie, kerro minulle, mitä asiaa hänellä oli, se oli varmaankin jotain hauskaa. Sinä ansaitset jotain hauskaa."
Kerroin pikku Hennylle kaikki. Hän taputti käsiään, mutta virkkoi kuitenkin: "Meidän täytyy siis erota." Se minuun koski keskellä riemuani.
Neitsy Bagge pani lopulta maata. Lapset nukkuivat; minä hiivin ulos puutarhaan. Kuu paistoi kirkkaalta taivaalta. Se loi väräjävän loisteen rannan aalloille, hopeaisen hohdon puutarhan georgiineille. Talo näytti niin rauhalliselta. Ajattelin edellistä yötä ja sydämmeni oli täynnä hartautta.
Kun salaneuvoksetar Trolle tuli ajaen seuraavana päivänä, seisoin minä ovella häntä vastaanottamassa.
"No, totta tosiaankin", sanoi hän hymyillen, "yhden ainoan yön uni voi tehdä ihmeitä."
Purskahdin nauruun. Siitä oli kauan kun viimeksi olin nauranut. Se kuului omituiselta, aivan kuin ei olisi ollut omaa nauruani, ja kuitenkin se teki niin hyvää.