Otin hänen kätensä ja suutelin sitä. "Suokaa anteeksi, teidän armonne, mutta minä en ole ensinkään ollut levolla."
Sitten istuuduin jakkaralle hänen jalkainsa juureen ja kerroin hänelle historiani. Hän kuunteli tarkkaan, ja kun olin lopettanut kertomukseni, suuteli hän minua otsalle ja sanoi:
"Ylpeilisin teidän laisestanne tyttärestä ja kuitenkin minun täytyy teitä torua. Pelkonne huolestuttaa omaisianne paikkaa vaihtamalla on ollut oikein naurettavaa. Ette voi sitä puolustaa. Luulen, että jos tätä olisi kestänyt vielä kauan, olisivat voimanne murtuneet. Ei, älkää väittäkö vastaan. Henriette on kertonut minulle paljon, ja itsekin olen huomannut yhtä ja toista. — Louise Örnklo on siis kasvattiäitinne. Olen hänet tuntenut, hän oli kaunein ja lahjakkain nuori tyttö, minkä koskaan olen tavannut. Tiesin, että hän oli mennyt naimisiin erään upseerin kanssa, mutta huhu kertoi, että mies oli tehnyt itsemurhan velkojen tähden, ja että hänen vaimonsa sen johdosta menetti järkensä. En ole koskaan huhuihin luottanut, mutta tämäpä vasta hullunkurista oli. — Nyt tahdon koettaa keventää mieltänne sen ainoan seikan suhteen, joka vielä sitä painaa. Olette tietysti huolissanne lasten tähden ja pelkäätte, että laiminlyönti ja aika tulevat turmelemaan, mitä vaivoin olette istuttanut heidän nuoriin sydämmiinsä. Luottakaa te huoletta minuun, minä lupaan heistä pitää hyvää huolta ja suojella teidän kylvöänne."
Puutarhan portti avautui, joku tuli sisään. Ei sieltä kuulunut everstin raskaita sotilasaskeleita, eikä luutnantin tanssimestarin-käyntiä, vaan reipasta, miehekästä astuntaa. Vannaankin ne olivat uuden veljeni askeleita, eikä aikaakaan, niin hän seisoi ovessa. Salaneuvoksetar Trolle otti hänet hyvin kohteliaasti ja ystävällisesti vastaan, mutta vanhalla arvokkuudellaan, jonka niin hyvin tunsin, mutta joka oli haihtunut pois hänen suhteestaan minuun.
"Menkää nyt pukemaan yllenne, pikku ystäväni. Arvelen, että herra lankonne kernaasti lähtee hiukan ajelemaan kanssanne."
Takaisin palatessani heristi hän minulle sormea. "Olkaa varoillanne, mamseli Staal, olette nyt saanut päästökirjanne."
Siinä me istuimme yhdessä, ja se oli yht'aikaa niin käsittämätöntä ja niin luonnollista. Katsoin hänen miehekkäisiin ja kuitenkin niin lempeisiin kasvoihinsa ja tein hänelle tuhansia kysymyksiä. Kirkas, valoisa auringonpaiste ei minua tänään häikäissyt. Se ei ollut valoisempaa kuin toiveeni. En nyt ollut yksin, hyljättynä, sillä ystävä ja veli istui vieressäni.
Meri siinti niin sinisenä. Laivojen ja veneitten valkoiset purjet näyttivät niin hauskoilta. Maakartanot puutarhoineen olivat niin viehättäviä, eikä metsä ollut mielestäni koskaan ollut niin viheriä. Tuon tuostakin näki vilahdukselta peltoja ahkerine leikkuumiehineen. Pienet porsaat juoksivat tien poikki. Rattaita vieri sivutsemme. Kaikkialla näki iloisia kasvoja. Sydämmessäni lauloin:
Maa on niin kaunis,
Kirkas Luojan taivas,
Ihana on sielujen toiviotie.
Mutta kuka tuolla tuli ratsastaen? Voi, sehän oli ystäväni Frederik luutnantti. Nyykäytin hänelle päätäni. Hän ei vastannut tervehdykseeni, niin hämmästyksissään hän oli, jäi vaan tuijottamaan jälkeemme. Mutta olihan siinä todella näky, joka olisi voinut muuttaa hänet vaikka suolapatsaaksi, nähdä minut ajavan salaneuvoksetar Trollen vaunuissa vieraan herran vieressä.