Salaneuvoksetar uskoi minut kapteenin huostaan. Sen jälkeen hän syleili minua.
"Jumala teitä siunatkoon, rakas lapseni. Jos elän, kun te tulevan kerran käytte Kööpenhaminassa, vaadin minä teidät vieraakseni."
Henriette riippui kaulassani. Hän ei enää voinut pidättää itkuaan. Louise painautui vastaani. Frederik kuiskasi: "Kesällä tulen teitä tervehtimään vaimoni kanssa." Kello soi, ja siinä seisoin sitten yksinäni höyrylaivan kannella nyökäyttäen päätäni ystävilleni, noille uskollisille ystäville, joille olin niin suuressa kiitollisuuden velassa, joiden hellyys ja hyvyys oli helpottanut niin monta katkeraa hetkeä. He olivat kaikki suruissaan eronhetkellä, mutta minä en voinut surra. Siteet, jotka minua vetivät Jyllannin rannikolle, olivat paljoa vahvemmat kuin ne, jotka minua Själlantiin kiinnittivät.
VIIDESTOISTA LUKU.
Taivas oli harmaa ja tuuli jokseenkin tuima. Useimmat naiset vetäytyivät kannen alle, mutta minun ei tehnyt mieli seurata heidän esimerkkiään. En saanut rauhaa, vaan kävelin, niin hyvin kuin kävi laatuun, keinuvalla kannella edestakaisin. Meritauti ei jännitettyyn mieleeni pystynyt.
"Neiti on hyvin rohkea", sanoi kapteeni ja koetti sitten ryhtyä keskusteluun kanssani, mutta se ei oikein onnistunut. Lyhyet hajamieliset vastaukseni varmaankin kummastuttivat tuota kohteliasta miestä.
"Nyt olemme pian Aarhusissa."
Tuo tieto tuli melkein liian äkkiä, ja kuitenkin olin vastikään ajatellut, ettei matkasta koskaan loppua tule.
Kun laiva laski maihin, sattui silmäni heti Gustaviin. Hän tervehti iloisesti ja antoi merkin että kaikki oli hyvin. Minuutin kuluttua oli hän luonani.
"Tervetuloa, rakas sisareni, onnea ja siunausta. — Minna jäi äidin luo, meistä se oli parasta."