Niin, se olikin parasta, mieleni keveni sen kuullessani. Hän tarjosi minulle käsivartensa ja vei minut varovasti tungoksen läpi.
"Vaunut ovat tässä aivan lähellä, mutta etkö — Minna on käskenyt minun sanoa sinä — etkö tahtoisi jotain virvoketta?"
"Voi en, ikävöin vain päästä matkalle."
Me kiiruhdimme pienten vaunujen luo. Leveäharteinen jyllantilainen ajuri kohotti lakkiaan ja tervehti minua ystävällisesti sanoen: "Hyvää iltaa ja tervetuloa."
Kun on syvän mielenliikutuksen vallassa, tekee omituisen vaikutuksen katsella aivan levollisia kasvoja, ja semmoiset olivat ajuri Sörenin. Hän oli hyvinvoivan, sanomattoman itseensä-tyytyväisen ja hyväluontoisen näköinen. Kuitenkin vilkkui veitikkamaisuus hänen pienistä, tirkistelevistä, sinisistä silmistään. Tyynesti ja varovasti levitti hän lämpimän viitan ja kääri sen sitten ympärilleni.
"Matami sanoi, että tämä pantaisiin neitsyn päälle." Tottunein käsin veti hän sen kokoon kaulan ympäriltä ja pani hakaan.
"Kuka on matami?"
"Hyvä ystävä, sehän on Minna."
En voinut olla nauramatta. En ollut voinut ajatella, että Minnaa nimitettäisiin matamiksi, ketterää, solakkaa, pientä Minnaani. Matamit, jotka olin nähnyt, olivat kaikki olleet suuria, paksuja ja hirveän proosallisia. Onneksi ei Sören ymmärtänyt syytä nauruuni. Itse naurusta hän kyllä piti. Ajatteli varmaankin, että tuo matamin sisar oli aika iloinen neitsy.
"Koska saavumme perille?"