Sören käänsi päätään. "Nyt ovat hevoiskonit saaneet niin kauan levähtää, että voidaan mennä hyvää kyytiä kotiin päin. Tulemme kai perille ennen kuin kunnolla rupeaa hämärtämään."
"Katso, Marie, katso toki tuomiokirkkoa!"
Vanhalla kunnianarvoisella kirkolla oli suuri syy loukkaantua minuun. Tähystelin sitä kyllä, mutta sieluni ei saanut minkäänlaista pysyvää vaikutusta siitä, mitä silmäni näkivät.
"Onko äiti ajanut näissä vaunuissa?"
"Monta kertaa."
"Onko hän istunut tässä, missä minä istun?"
"Juuri siinä, ja Minna minun paikallani."
"Lupaathan sanoa minulle, koska aletaan kotia lähestyä."
"Sanon missä kotipitäjä alkaa." Hän kertoi sitten ajankuluksi jos jotakin, seudun asukkaista, kamarineuvoksen perheestä herraskartanossa eli kartanossa, joksi talonpojat sitä sanoivat, lähimmistä naapureistamme. "Hyvin kelpo väkeä", sanoi hän, "sanomattoman vieraanvaraisia", mutta näytti niin veitikkamaiselta, että nuo kelpo ihmiset taisivat kuitenkin olla hiukan naurettavia.
Alkoi jo hämärtää kun poikkesimme toiselle tielle.