"Tässä pitäjä alkaa, Marie, voit nähdä kirkon tuolla ylhäällä mäellä."
"Anna vaunujen pysähtyä, Gustav hyvä, tahtoisin nousta pois, en uskalla jäädä tähän istumaan, tahtoisin mieluummin kävellä."
Sören kuuli sanani ja selitti ne omalla tavallaan. "Hyvänen aika, onko neitsy semmoinen pelkuri, on niitä pahempiakin mäkiä näillä seuduin kuin tämä. Pysykää te vain rauhassa paikoillanne."
"Olisi monin verroin pahempi, jos nousisit pois, rakas ystävä. Koska sinä sitten uskaltaisit tulla sisään? Tuskinpa ennen huomispäivää."
Hän hymyili ja otti käteni omaansa. Hänen luja kädenpuristuksensa rauhoitti minua. Oikeastaan häpesin häntä. Hän varmaan paheksui käytöstäni. Katsahdin salaa hänen kasvoihinsa, vaan en nähnyt niissä ankaraa ilmettä, päinvastoin oikein lempeän ja hyvän.
"Näitkö mustan olennon, joka juoksi niityn poikki? Panenpa pääni pantiksi siitä, että se oli Mette, joka on ollut vakoilemassa ja joka nyt juoksee kotiin ilmoittamaan vaunujen olevan tulossa. Tässä on lammikko ja tässä pappilan puutarha. Vahti antaa jo äänensä kuulua, ja tuossa on Diana. Rohkeutta, Marie hyvä, rohkeutta!"
Nyt olin perillä! Voi, tuossa he seisoivat ovensuussa! En ollut enää levoton, vaan rauhallinen, pyhä tunne valtasi sydämmeni.
"Tässä hän nyt on hyvässä tallessa", sanoi Gustav nostaessaan minut alas.
Lepäsin heidän sylissään, ja me vuoroin itkimme, vuoroin nauroimme. He veivät minut sisään hauskaan valaistuun arkihuoneeseen, riisuivat minulta päällysvaatteet, kuin olisin ollut pieni lapsi. Oi, kuinka oli suloista heitä katsella, kuulla heidän ääntään, puristaa heidän käsiään.
Äiti oli niin liikutettu, Minna niin iloinen, niin huoltapitäväinen. Hän askaroitsi teepöydän ääressä. "Sinä varmaankin tarvitset jotain lämmittävää, Mie."