Tarkastin häntä oikein tyystin. Hän oli muuttunut, mutta, jos mahdollista, vielä kauniimmaksi ja suloisemmaksi kuin ennen. Surut olivat häneen niin syvästi vaikuttaneet, että olivat jättäneet jälkiä. Mutta katkeruutta ja vihaa eivät ne olleet sydämmessä synnyttäneet, sillä ne eivät olleet ihmisten aikaansaamia, vaan Jumalan lähettämiä suruja, ja olivat vain tehneet hänet entistä lempeämmäksi ja hurskaammaksi.
Tuossa seisoi kirjakaappi ja kirjoituspöytä, ja tuossa riippui isän muotokuva! Sydämmeni oli tunteista tulvillaan. Menin viereiseen pimeään huoneeseen, heittäydyin polvilleni ja kiitin Jumalaa. Kaikki tuska ja levottomuus olisi voinut säästyä, jos olisin turvallisesti antanut kaikki hänen käsiinsä. — He olivat tuolla sisällä, oi, se oli ihastuttava ajatus. Valo tunkeutui sisään ovenraosta, siellä sisällä tiesin rakkaitteni olevan.
"Mutta Marie, sinä, mitä teet siellä pimeässä huoneessa? En käsitä sinua ja äitiä. Hän on myös mennyt huoneeseensa. Minun mielestäni meidän nyt pitäisi olla yhdessä, kun niin kauan olemme toisiamme kaivanneet."
"Tässä on sinun huoneesi, Mie", sanoi Minna illalla, "aivan äidin huoneen vieressä. Ovi kai tulee olemaan auki välillänne, arvaan minä. Voi, Jumalan kiitos, että olet luonamme, sisko!"
"Niin, Jumalan kiitos!" Äiti sulki minut syliinsä.
Olin kauan valveilla. Kellon lyödessä kaksitoista nousin ylös. En tosin luullut unta näkeväni, kuten lapsena ensi kertaa nukkuessani äidin katon alla, mutta halusin hartaasti äitiä nähdä. Hän nukkui rauhallisesti, hän hymyili unissaan. Voi, olisin voinut seisoa koko yön häntä katsellen, mutta siitä hän olisi torunut. Hiivin hiljaa takaisin vuoteeseeni.
Aamulla heräsin — kuten niin monesti entisinä aikoina — hopeanheleään nauruun. Kun avasin silmäni, seisoi Minna kumartuneena ylitseni, tuttu, veitikkamainen hymy huulillaan.
"Hyvää huomenta, Marie! Etkö häpeä, kello on jo yli yhdeksän. Sinä ja äiti saatte rangaistukseksi olla ilman teetä. Olen kolme kertaa sitä kulettanut tänne, ja te vaan olette nukkuneet. Nyt on pian kahvinaika. — En voi tätä käsittää, sillä äiti tavallisesti herää kello neljä." Samassa äiti astui sisään. Hän näytti terveeltä ja nuorekkaalta ja tervehti meitä herttaisella, iloisella hymyllään.
"Minkä vuoksi olen maannut valveilla, Minnaseni? Sen vuoksi että olen mietiskellyt, kuinka oli lapseni laita siellä kaukana, mimmoinen oli hänen olonsa. Kas, se oli syynä unettomuuteen, jota lääkärit eivät kyenneet karkoittamaan. Tänään heräsin myöskin kello neljä, mutta silloin ajattelin, että Marie makaa tuolla vieressä hyvässä tallessa, ja sitten käännyin toiselle kylelle ja vaivuin uudestaan uneen. — Mene sinä nyt, rakas tyttöseni, me tulemme kohta."
Äiti istuutui vuoteeni viereen ja tarttui molempiin käsiini.