"Nyt et pääse ylös, tupukkani, ennenkuin olet kertonut minulle kaikki, mistä et kirjeissäsi puhunut. Alappa nyt heti kauniisti."
Mitä piti minun tehdä? Olin lujasti päättänyt vaieta, mutta äiti katsoi niin tutkivasti silmiini, sydämmeni oli aina ennen ollut hänelle avoin kirja. En voinut vastustaa, vaan hän sai tietää kaikki.
"Voi, sinä rakas lapsi parka! Mutta nythän se on kestetty. Kiittäkäämme Jumalaa kärsimyksistäkin. Ne tekevät meidät paremmiksi, tyytyväisemmiksi ja kiitollisemmiksi."
Kiireesti nousin, kurkistin puutarhaan, jossa Mette hypisteli niitä harvoja kukkasia, joita siellä kasvoi. Olin niin onnellinen, mieleni oli niin nuori ja kevyt. Juoksin arkihuoneeseen Minnan luo.
Se oli hyvin kodikas huone. Huonekalut ja tapetit olivat uudet ja kauniit, akkunat täynnä kukkaruukkuja. Tosin näytti hirsikatto ja kahden jalan nojassa oleva iso uuni vähän omituiselta, mutta yleisvaikutus oli kuitenkin hauska.
Otin Minnaa vyötäisiltä ja pyöräytin häntä ympäri. "Sinä olet kaikkein suloisin pikku matami koko avarassa maailmassa", sanoin.
"Marielle on tehnyt hyvää olla ulkona maailmassa. Everstiläiset ovat paremmin ymmärtäneet herättää hänessä elävyyttä kuin me."
"Olet aina ollut erittäin teräväjärkinen, oma rakkaani", vastasi äiti pyyhkäisten hellästi hiukset hänen korkealta, avoimelta otsaltaan.
Minna luuli hänen tarkoittavan täyttä totta tällä kiitoksella, siivilöi kahvin vielä kerran ja lähestyi hiljaa akkunaa, jonka ääressä Gustav istui lukemassa. Hän painoi hymyilevät huulensa Gustavin vakaville silmille ja katsoi häneen sanomattoman hellästi ja luottavasti. Voi, olisi ollut raskasta, äärettömän raskasta nähdä Minnan luovan semmoisen katseen henkilöön, joka ei olisi sitä ansainnut, mutta Gustav sen kyllä täysin ansaitsi.
Kun olimme juoneet kahvia, kävin tarkastamassa koko taloa, ja siinä oli niin paljon tilaa ja mukavuuksia, että kyllä antoi anteeksi, ettei kaikki ollut aivan kauneuden sääntöjen mukaista. Sen jälkeen juoksin yksinäni ulos puutarhaan, ja Diana, Minnan suuri vaaleanharmaa jahtikoira seurasi minua.