"Nyt täytyy teidän tulla katsomaan poikaani, hän on aivan valmis."
Painauduin äitiä vasten, sillä tuo valmis poika minua pelotti.
Menimme toiseen huoneeseen, ja minusta tuntui helpotukselta nähdessäni, että se olikin vain maalattu poika, josta puhuttiin. Vähitellen sain rohkeutta oikein tarkastaakin häntä ja kuta kauemmin katselin, sitä elävämmäksi hän kävi.
Se oli köyhä, pieni poika. Hänen pukunsa oli repaleinen, pienet jalkansa paljaat, kätensä ojennettu almua anomaan, mutta se oli vain puoleksi ojennettu, sillä hän ei kernaasti pyytänyt, sen luin hänen suurista, surullisista silmistään, jotka kuitenkin olivat niin täynnä luottamusta, aivan kuin ei kukaan olisi voinut hänen pyyntöänsä vastustaa. Hänen kasvonsa olivat kauniit, herttaiset, mutta sanomattoman surulliset. Hän eli, hän hengitti, — minä en voinut hillitä itseäni, vaan purskahdin itkuun.
"Pieni poika raukka! Ja minulla kun on nyt niin hyvät päivät."
Professori paukutti ilosta käsiään. "Minä kelvoton", huudahti hän, "kun voin iloita hänen kyynelistään. Semmoiset sanat luonnonlapsen suusta ovat paras kiitos ja suloiset kuin ihanin soitto. Tehän itkette myöskin, rouva kulta, mutta minä heittiö vain iloitsen siitä."
"Mielestäni ette koskaan ole maalannut tämän vertaista. Sen nähtyäni iloitsen kaksin verroin siitä, että otin Marien luokseni."
"Taulu tulee riippumaan komeassa juhlasalissa. Eräs ylhäinen mies pyysi minua maalaamaan itselleen taulun, aiheen sain itse valita, ja minä valitsin tämän. Niin innostunut en ole koskaan ennen ollut, kuin sitä maalatessani. On tuntunut kuin korkeampi olento olisi sivellintäni johtanut. Kun kynttiläkruunut valaisevat suurta seuraa, silkkiä, samettia ja kultaa, luovat ne myöskin loisteensa köyhään poikaan, ja hänen rukoileva katseensa on Jumalan avulla herättävä sääliä sydämmissä, joissa se ei ole kuollut, vaan ainoastaan nukkuu."
"Minusta taulu voisi olla vieläkin kauniimpi", sanoi Minna rohkeasti, "jos olisit maalannut hyvän miehen pojan viereen, joka olisi antanut hänelle rahaa, eikä silloin taulu myöskään olisi ollut läheskään niin surullinen."
"Sinä, pikku hupakko", sanoi professori hymyillen. "Eihän kukaan olisi pojalle apua antanut, jos hän jo olisi sitä saanut. Hän edustaa kaikkia köyhiä pieniä poikia, ja hänen pyyntönsä on vuosi vuodelta sama. Hän ei koskaan saa kylläkseen, niin kauan kuin köyhyyttä on maailmassa. — Käykää istumaan, hyvä rouva Staal, tähän isoäidin nojatuoliin. Ette usko, kuinka olen iloinen. Kohottakoot minut sanomalehdissä ylös pilviin tai repikööt minut alas, se on yhdentekevää. Sanokoot vaikka, että taiteeni alkaa palata takaisin lapsuuteen, en siitä välitä. Olen saanut kyllin kiitosta pitkiksi ajoiksi tämän lapsen suusta."